"Me tarvitaan vain yksi kuva" – Sosiaalinen media voi olla firmasi tärkein markkinointikanava, miksi siis vähättelet sitä?

Saan toisinaan yhteydenottoja, jotka eivät johda mihinkään. Sellaiset puhelut ja sähköpostit alkavat yleensä sanoin: "Me tarvitaan vain yksi hyvä kuva." Toinen usein kuultu klassikkolause on: "Se kuva tulee vain sosiaaliseen mediaan." Ikään kuin julkaisu sosiaalisessa mediassa olisi jotenkin vähäpätöisempi asia kuin julkaisu vaikkapa firman mainoslehtisessä. Mitäpä luulet, kummalla on suurempi kohdeyleisö Sara Siepin Instagram-tilillä vai kasvottoman kaupan verkkosivuilla? Haluaisin myös tavata henkilökohtaisesti sen valokuvaajan, joka matkustaa pääkaupunkiseudun toiselle puolelle, ottaa yhden kuvan ja palaa kotiin. Siinäpä muuten oiva sketsiaihio.

Yllä maininut alkulauseet kertovat siitä, että luurin toisessa päässä yritetään epäsuorasti mutista olemattomasta budjetista. Samaan aikaan moiset hinnanpolkemisyritykset viestivät siitä, että työtäni ei arvosteta eikä sitä ymmärretä. Nykyään ymmärtämisen tekee entistä vaikeammaksi se, että me koulutetut ja kokemusta omaavat ammattikuvaajat olemme kilpasilla kaiken maailman somevaikuttajien kanssa.

Nämä pitkän linjan bloggaajat suorittavat korkeintaan vuoden mittaisen valokuvaajatutkinnon, jonka kuka tahansa maksukykyinen voi ostaa itselleen todisteeksi näennäisestä pätevyydestä 4000 eurolla. Tämän jälkeen kaulaan asennetaan söpön värinen Olympus, jolla räiskitään menemään. Ei se ole valokuvausta, se on napin painamista.

Kun kuvien päälle heitetään filttereitä, sisällöllä ei ole niin väliä. Ylimääräiset kuvat myy vaikuttajamarkkinointitoimisto, jonka kautta yritykselle välitetään 30 euroa maksavia otoksia, joita kutsutaan uniikeiksi ja yksilöllisiksi. Jos olisin alaa tuntematon asiakas, sormi voisi mennä suuhun, kun toinen veloittaa yhdestä kuvasta 300 euroa ja toinen antaa sen puoli-ilmaiseksi. On helppo vastata edullisen seireenin huutoon, koska toimarille bisnes on tärkeämpää kuin se, kuka sen yhden kuvan ottaa.

Mistä sitten erottaa ammattikuvaajan bloggaajakuvasta, kun ammattikuvaajakin voi olla bloggaaja? Joissakin tapauksessa rajanveto voi olla hankalaa. Tulee mieleen Laura Frimanin ansiokas ja keskustelua herättänyt kolumni siitä, kenellä on oikeus olla taiteilija. Kuten tekstissä todetaan: "Jokainen tempparitähti ja kombuchabloggaaja ei ansaitse kustannussopimusta." Friman jatkaa ja toteaa: "Valitettavasti maalaaminen ei vaadi kustannussopimusta. Kynnys on vähän liiankin matala."

Sama kaava pätee valokuvaukseen. Koska ammattinimikettä ei ole suojattu, eikä yksikään hampaaton alaa edustava järjestö tai yhdistys puhu asian puolesta, pitkän linjan lehtikuvaaja saattaa kilpailla keikasta alalle pensaasta putkahtaneen 18-vuotiaan kanssa. Jos ratkaiseva tekijä kuvaajavalinnasta on ainoastaan hinta, asiakas valitsee jälkimmäisen. Siis sen, joka ei maksa alveja eikä omista YEL-todistusta. Jos nyt olisin sinä, kuuntelisin kaikki Viimeinen sammuttaa valot -podcastin jaksot putkeen. Kuuntelun jälkeen ymmärrät, miten erotat ammattilaisen harrastelijasta.

Jokainen voi vaan arvailla, millaista jälkeä syntyy, kun leipuri tai sähköasentaja ryhtyy leikkimään valokuvaajaa. Valheen jäljet johtavat sosiaaliseen mediaan, vaikka tilaajan mielestä sitä kautta tavoittaa vain jonkun Pirjon ja Annelin. Siksi yksi halpa kuva riittää. Tiedätkö, miten niille halvinta kuvaajaa metsästäville soittajille ja sähköpostin lähettäjille yleensä käy? Eivät he palkkaa ammattikuvaajaa, he ottavat kuvansa itse. Säästösyistä.