13/09/2019

10 vuotta media-alalla – Tämän olen oivaltanut

Tänä syksynä tulee kuluneeksi tasan kymmenen vuotta siitä, kun makasin Thaimaan Phuketin rantapedissä bikinit päällä ja luin pääsykokeisiin. Olin 23-vuotias ja täysin varma siitä, miksi halusin isona.

Liimasin silloisen kaksioni täyteen pääsykoekirjoihin liittyviä miellekarttoja, ilmoittauduin valmennuskurssille ja inspiroiduin lukemalla Allan Liuhalan elämäkerran. Halusin tulla lehtikuvaajaksi ja toimittajaksi. Kuvajournalistiksi, joka osaa kirjoittaa ja jolla on yhteiskunnallista ymmärrystä.

Vuosien takainen tilanteeni juolahti mieleen, kun kuuntelin hiljattain kahden henkilön välistä bussikeskustelua. Toinen, vakituisena toimittajana työskennellyt nainen, päivitteli alamme tilannetta ja kertoi vieressä istuneelle ystävälleen, miten paljon toimittajia on tällä hetkellä työttömänä.

Sadepisarat ropisivat linja-auton ikkunaa vasten, kun kuuntelin ääneen lausuttua tilannepäivitystä. Teki mieli kääntyä ja liittyä keskusteluun, mutta sen sijaan jähmetyin paikoilleni muistelemaan menneitä. Sitä, miten onnekasta oli päästä parikymppisenä Suomen suurimman maakuntalehden toimitukseen ja ehtiä näkemään se, mistä on jäljellä enää rippeet.

Pölyyntyneiden työtapojen tilalle on keksittävä uusia.

Kun kissanpentu uimaan oppi

"Et sä sinne voi päästä. Kannattaa hakea johonkin pienempään lehteen." Nämä ohjeet sain, kun HEO:n kuvajournalismin linjan harjoittelupaikkarumba aikoinaan käynnistyi. Lannistavasta ohjeesta huolimatta pidin pääni ja soittelin Aamulehden kuvapäällikölle niin pitkään, kunnes hänellä ei ollut enää muuta vaihtoehtoa kuin ottaa minut töihin. Sinnikkyyteni ansiosta kevät ja kesä 2009 vierähtivät lehden kuvaajaharjoittelijana. Muutin Tampereelle ja irtisanouduin vakitöistäni Stockmannilta muutaman kuukauden pestin tähden.

Toimituksessa sain esittää tyhmiä kysymyksiä, kolaroida parkkihallissa ja kuvata ihan kaikkea. Vaikka olin täysin noviisi ja amatööri, tein samaa työtä kuin talossa vuosikausia olleet kuvaajat. Tiesin, että olin oikealla polulla. Kamera kädessä kulkeminen voitti kaikki ne vuorot, jotka kulutin Herkun kassapenkillä apea ilme kasvoillani ja kysyin: "Onko rouvalla kanta-asiakaskorttia?" Pitkästä aikaa hymyilin töissä, suorastaan hypin riemusta. Pulppusin intoa ja nuorta tarmoa.

Ovet yliopiston tiedotusopin laitoksen kuvajournalismin linjalle aukesivat seuraavan vuoden syksynä ja sain sen, mitä halusin. Vaikka jo silloin tiesin valmistuvani media-alan yt-kriisien keskelle, en osannut arvata, minkälaista poukkoilua tulevat vuodet tuovat mukanaan. Kuvittelin, että saan vakituisen työpaikan. Kuvittelin, että osaamistani arvostetaan ja siitä ollaan valmiita myös maksamaan, mutta hypoteesini parasta ennen -päiväys oli auttamattomasti vanhentunut.

Opiskeluaikoinani lähetin satoja – ehkä jopa tuhansia – työpaikkahakemuksia niin toimituksiin kuin erilaisiin määräaikaisiin viestintä- ja sisällöntuotantopesteihin. Mitä pidemmälle saatoin opintoni, sitä useampi kuvatoimitus ajettiin alas. Kamerat ojennettiin toimittajille, joista tuli kertaheitolla myös videokuvaajia eli monimediatoimittajia. Samaan aikaan aluetoimitukset ottivat viimeisiä hengenvetojaan ja toimituksia keskitettiin. Lehtiä kuoli.

Valintana vuoristorata

Elämä ei aina mene niin, miten sen mielessään luonnostelee. Valitsin sydän edellä alan, joka on erittäin kilpailtu ja erittäin haluttu. Alan, jossa poikkeuksia lukuun ottamatta jaetaan paikkoja suhteiden eikä osaamisen perusteella. Alan, jossa sukupuolellasi on merkitystä ja alan, johon ei välttämättä vaadita pätevyyttä minkäänlaisella tutkinnolla. Siksi kentällä työskentelee toimittajia, jotka eivät osaa kirjoittaa. Joskus riittää, että olet yhtä mukava kuin jäätelönmyyjä. Joskus se, että olet oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Joskus ei riitä mikään.

Ei tarvitse lähteä eduskuntataloa pidemmälle laskeakseen, montako naista pitelee täysistunnossa kamerarunkoa kädessään. Tiedän, miltä tuntuu, kun toivoo olevansa mies. Tiedän, miltä tuntuu jäädä työhaastattelussa kakkoseksi ja lähettää sähköposteja, joihin ei saa koskaan vastausta.

Kehnoimmillaan freelancereille tarjotaan riistosopimuksia ja harrastajat edesauttavat alan polkuhinnoittelua. Kuvista ei oikein haluta maksaa. Mediatalojen oletusasetus on se, että kuvaajat eivät osaa kirjoittaa, mutta toimittajat kyllä osaavat kuvata. Lopputulos on se, että kaikki lukijat eivät tiedä, mitä tarkoittaa kuvajournalismi. Samaan aikaan ero journalismin ja markkinointiviestinnän välillä on kaventunut. Bloggaajat ja sisällöntuottajat ovat korvanneet toimittajat ainakin osittain.

Onneksi tulevaisuuteen kallellaan olevat talot ovat vähitellen ymmärtäneet jopa sen, että kuvan ja sanan välissä ei tarvitse olla kuilua. Yksi tekijä voi hallita molemmat asiat ilman, että kummankaan laatu kärsii.

Perinteinen media kuihtuu

Pahimmillaan vakituisiin työpaikkoihin on jämähtänyt ihmisiä, jotka pitävät huolen vanhentuneista perinteistä ja siitä, että organisaation sisäinen osaaminen ei pääse kehittymään. Sen vuoksi puhe suojatyöpaikoista ei ole täysin hatusta vedettyä.

Muutama vuosi sitten Journalisti-lehdessä lainattiinkin tuntemattomaksi unohtunutta kollegaa. Sitaatissa sanottiin suurin piirtein niin, että journalismin parissa työskentelee intohimottomia ihmisiä, jotka ovat ajautuneet täysin väärälle alalle. Lopputulos näkyy lukijoille.

Ei ihme, miksi Työelämän kapinalliset -kirjan esittelyssä sanotaan, että työn sisällöt muuttuvat, mutta työ on jämähtänyt aikaan, jossa kellokortit ovat pahvia, sihteereinä ovat vain naiset ja pikkujouluaikaan pitää olla varuillaan.

Monet lehtitalot ovat kuitenkin jo aika päiviä sitten oivaltaneet, että perinteistä mediaa kannattelevat enää lähinnä vanhat sukupolvet, jotka ostavat iltapäivälehden S-marketista ja lukevat Seurasta, miten Katri Helenalla menee. Mutta mitä tapahtuu, kun nämä lukijat vähitellen kuihtuvat pois?

Digi on korvannut printin

Ennen yrittäjyyttä koko työurani muodostui pätkäsuhteista. Sitä on vaikea ymmärtää, jos ei tunne media-alaa. Koska olen valinnut alani intohimo edellä, aion pysyä vuosia sitten aloittamallani polulla. Helppoa se ei tule olemaan, mutta vastavirtaan tässä uidaan muutenkin. Kasvatan mielessäni suurten unelmien puutarhaa.

Matti Lintulahti povaa jo muutama vuosi takaperin julkaistussa tekstissä, että kriittisen journalismin tulevaisuus ei ole pörssiyhtiöissä eikä edes kohtuullista voittoa tavoittelevissa kaupallisissa yrityksissä. Lisäksi hän ennustaa, että perinteisten mediayhtiöiden kannalta tilanne näyttää pahalta. Hyvältä näyttää uusia mahdollisuuksia ketterästi hyödyntävien ilman vanhaa painolastia olevien yritysten kannalta.

Kun mainostajat tavoittajat kohderyhmänsä omien medioidensa kautta, kriittiselle journalismille jää entistä vähemmän tilaa. Siksi on löydettävä uusia tekemisen tapoja ja uusia alustoja. Sellaisia, kuten Long Play ja Rapport. Hyvä uutinen on se, että lehden tai oman median perustamiseen ei vaadita tänä päivänä rahaa juuri ollenkaan. Kun uskoo uuden ajan tekemiseen, tutustuu uusiin ihmisiin, opettelee uusia tekniikoita, hallitsee sosiaalisen median ja ymmärtää pirslatoituneen yleisön tarpeet, voi jopa pysyä pinnalla. Digi herättää henkiin sen, mikä paperilla kuolee. Sitä kannattaa pitää mahdollisuutena.

Media-alan kriisi on ollut tapetilla jo pitkään.
Jaa, jos kolahti:
Haluatko uusimmat blogipostaukset suoraan sähköpostiin? Liity tilaajien joukkoon!
Loading
Koira haudattuna -podcast pääsi Spotifyin suosituimpien podcastien listalle alle viikossa

Ensimmäiset Koira haudattuna -podcast-jaksot julkaistiin perjantaina 13. tammikuuta Spotifyssa ja SoundCloudissa. Alle viikkoa myöhemmin podcast löytyi Spotifyin Suomen suosituimpien podcastien listalta. "Voisitko tehdä koira-aiheisen podastin?" Muistan, että tällainen kysymys esitettiin minulle joskus Tiktokissa. Silloin ajattelin, että tuskinpa. Tiesin, miten paljon työtä ja vaivaa podcastien tekeminen vaatii. Ensin on keksittävä sellainen idea, jossa on jotain tolkkua. […]

Jaa, jos kolahti:
Lue lisää
Koiranäyttelyt ovat nykymuodossaan muinaisjäänne ajalta, jota ei enää ole

Mitä tapahtuu, kun valitsee työstettäväkseen aiheen, joka ei miellytä kaikkia? Joulukuun 8. päivä vuonna 1980 John Lennon oli palaamassa levytysstudiolta kotiin, kun hän kuuli nimensä porttikongissa ja kääntyi katsomaan. Sen jälkeen tapahtui jotakin, jonka koko maailma muistaa vieläkin, 42 vuotta myöhemmin. Vain mestarilliset muusikot jättävät jälkeensä perinnön, josta tällainen tavallinen itähelsinkiläinen voi nauttia kotisohvalta käsin […]

Jaa, jos kolahti:
Lue lisää
Mitä vastuullinen koiran hankinta tarkoittaa 2020-luvulla?

Koiran hankinta on yksi elämän tärkeimmistä päätöksistä. Kun asian tekee huolella, välttää monet tyypillisimmistä ongelmista. Yksi hankki afgaaninvinttikoiran olohuoneen koristeeksi ja statussymboliksi, toinen bordercollien sohvakaveriksi. Molemmat tapaukset päättyivät siihen, että koiraparalle etsittiin hetken päästä uutta kotia lapsella puhjenneen allergian ja ajanpuutteen vuoksi. Me kaikki olemme kuulleet epäonnisia tarinoita siitä, kun koiran hankinta menee pieleen. Mistä […]

Jaa, jos kolahti:
Lue lisää

Ota yhteyttä

    Jenna Lehtonen


    Toimitan kuvia ja tekstejä. Mielellään yhdessä.
    [email protected]
    +358 50 36444 80
    Itä-Helsinki
    Y-tunnus 2754766-3


    Rekisteriseloste ja tietosuoja

    Some