Valokuvauspodcast, joka Suomesta puuttui – Viimeinen sammuttaa valot -podcast antaa äänen lehtikuvaajille

Viimeinen sammuttaa valot on valokuvauspodcast, jossa ei puhuta kameroista. Kun hain Finnfotolta apurahaa podcast-idealleni, kirjoitin hakemukseen muun muassa siitä, että tällä hetkellä Suomen valokuvausaiheiset podcastit ovat laskettavissa yhden käden sormilla, eikä niistä yksikään keskity kuvajournalismiin tai lehtikuvaukseen. Halusin tehdä asiaan muutoksen.

Viimeinen sammutta valot -podcastissa pääsevät ääneen sellaiset valokuvaajat, joilla on jotakin sanottavaa lehtikuvaamisesta ja siitä, miten ala on muuttunut. En usko, että olen ainoa, joka kaipaa lisää keskustelua kuvista – lehtikuvista puhumattakaan.

Tässä valokuvausaiheisessa podcastissa vierailevat vakitöistä eläköityneet konkarikuvaajat, nuoremman polven freekuvajat ja ne, jotka on jotain siltä väliltä. Aion nostaa valokeilaan ne kuvaajat, joiden työt ovat meille tuttuja jo aamupalapöydästä, mutta niiden tekijä ei. Media-alalla on jostain syystä todella paljon ammattilaisia, jotka eivät pidä itsestään mitään meteliä, vaikka syytä todellakin olisi. 

Kun itse aloin opiskella kuvajournalismia vuonna 2008, ensimmäinen opettajani kertoi, että lehtikuvaajan täytyy olla hajuton, mauton ja näkymätön. Välillä tuntuu, että aika moni kuvaaja edelleen noudattaa sitä linjaa. En ole täysin varma, toimiiko se enää 2020-luvulla, mutta aion ottaa siitä selvää.

Intro-jakson käsikirjoitus – VSV valokuvauspodcast

Ennen kuin mä voin kysellä muilta kuvaajilta syntyjä syviä, niin on ehkä hyvä kertoa siitä, miten valokuvaus tuli mun elämään. Sitä varten täytyy peruuttaa ajassa taaksepäin 2000-luvun alkuun ja lukion kuvistunneille. Mähän siis rakastin piirtämistä. Mä muistan, että mun kuvisope kysyi kerran tunnilla multa, että katselenko paljon kuvia. No, kyllä mä varmaan sit katselin, ja jotenkin sellainen visuaalinen taipumus näkyi. Niin, ja olihan mä aika aktiivinen jossain Irc-galleriassa. Sattumalta mä sain mun ekan digikameran just silloin 14-vuotiaana, kun liityin galtsuun. Mä kuitenkin hiffasin jo silloin lukioaikoina, että mä olin sellainen ysin piirtäjä, en kympin. Toisekseen mun kärsivällisyys ei olisi riittänyt, sen takia valokuvaus tuntui aina jotenkin paremmalta vaihtoehdolta. 

Sit yhtenä päivänä meidän lukiossa tuli sellainen kuulutus, jossa kerrottiin, että Helsingin Sanomat etsii Vuosaaren lukiosta ryhmää Päivä lehtimiehenä -projektiin. Ja siinä vaiheessa, kun mä kuulin, että siihen jengiin etsitään myös valokuvaajaa, niin mä tiesin, että mun on pakko päästä mukaan. Muistaakseni mä en ollut ainoa, joka sen pestin halusi. Mulla oli kuitenkin jo silloin aika voimakas tahto, niin syystä tai toisesta sain sen, mitä halusin. Ehkä sen piti mennä niin. 

No anyways, me sitten sen ryhmän kanssa toimitettiin Helsingin Sanomille kulttuurisivu. Ja mä sain sen projektin aikana kannustavaa palautetta Hesarin päädystä, terveisiä vaan Pietolan Matille, tuskin muistat mua enää. 

Mä olen yleensä tosi hyvä unohtamaan asioita, mutta jostain syystä mä muistan, että silloin ekoina kertoina Sanomatalon hississä mä mietin, että mä palaan tänne vielä joskus. Ja niinhän siinä kävi, siinä välissä vaan monta vuotta. 

Lukion jälkeen mä hain kaiken maailman korkeakouluihin, mutta niihin oli aika hankala päästä sisään. Mä olin töissä Itiksen Herkun kassoilla, ja jos joku törmäsi siellä sellaiseen murheellisen näköiseen parikymppiseen joskus 2006–2009 välisenä aikana, niin se olin luultavasti minä. No, mä hyödynsin ne hiljaiset hetket kassalla sillä, että kirjoitin vanhojen iltapäivälehtien lööpeistä tehtyjen papereiden taakse runoja siinä kassahihnan päällä. Tää Rikos on varmaan vanhentunut, niin kerrotaan se nyt. Niiden kolmen vuoden aikana mulla oli kuitenkin aika iso motivaatio päästä sieltä kassoilta mihin tahansa muualle. 

Vuonna 2008 mä sit pääsin Helsingin evankelisen opiston kuvajournalismin linjalle, jota vielä siihen aikaan veti Jore Puusa. Kuukaudet Joren opisssa ei ollut mitään päänsilittelyä, mutta silloin mä ensinnäkin tajusin, että mä en tajunnut kuvauksesta vielä yhtään mitään, mutta samaan aikaan tiedostin, että journalismi, kuvaaminen ja kirjoittaminen, ne oli niin mun juttu. Mä olin todella oikeassa paikassa. Kun siellä opettajat kertoivat, millaisia ominaisuuksia ihmisellä pitää olla, jos haluaa pärjätä media-alalla, niin mulla oli ne kaikki. Ihan kaikki. 

Heon opinnot päättyi siihen, että piti hommata itselleen harjoittelupaikka. Mä halusin siinä vaiheessa tosi paljon Tampereelle, koska mä olin klassisesti ihastunut yhteen siellä asuvaan jalkapalloilijaan, jonka mä olin tavannut Heon ensimmäisellä kuvauskeikalla. Jälkikäteen mietittynä nämä on niitä asioita, jotka on niiin . klassikkokamaa. Ei välttämättä kannata ihastua kaikkiin kuvattaviin ja haastateltaviin, koska se jono voi kasvaa aika pitkäksi vuosien aikana. 

Kuvaajaharjoittelijaksi Aamulehteen

No mut niin, mulla oli halu muuttaa manseen ja saada sieltä harjoittelupaikka. Käytännössä Aamulehti oli ainoa vaihtoehto. Ei kukaan mun koulukavereista uskonut, että mä voisin saada harjoittelupaikan Suomen isoimmasta maakuntalehdestä, ei Jorekaan uskonut. Enhän mä edes osannut suljinaikoja tai aukkosarjoja ulkoa. No, mä olin kuitenkin jo päättänyt, että Tampereelle tässä ollaan menossa. 

Soitin aamulehden silloiselle kuvapäällikölle niin monta kertaa, että ei hänellä ollut oikein muuta vaihtoehtoa kuin ottaa ilmainen harjoittelija taloon. En mä sitä silloin ajatellut, mutta nyt voin sanoa, että samanlaista sinnikkyyttä, periksiantamattomuutta ja sitkeyttä tämä ala myös vaatii. Sun on pakko rakastaa kuvaamista ja sitä duunii. Ja jos sä tuut täysin alan ulkopuolelta, jostain Itä-Helsingistä, niiku mä, etkä sä tunne alalta ketään, eikä sun vanhemmat oo journalisteja tai taiteilijoita, niin sun on pakko kestää pettymyksiä, koska niitä tulee. 

Mulle luvattiin aluksi kuukauden harjoittelupätkä ja sen kuukauden takia mä irtisanoin itteni vakituisesta työstä Stockmannilta 22-vuotiaana. Voin kertoa, että mun isä ei välttämättä silloin hyppinyt riemusta. No, Aamulehdessä oli odotuksien mukaan just niin kivaa, kun olin ajatellut. Vaikka mulle ei maksettu siitä työstä mitään, niin mä olin helvetin onnellinen. Mä rakastin sitä toimitusta ja niitä ihmisiä, vaikka mä en vielä silloin uskaltanut oikein puhua kenellekään mitään. Mä olin aivan keltanokkana ja ummikkona siellä todella kovassa seurassa. Se oli vielä sitä aikaa, kun kuvatoimituksessa oikeasti oli vielä jengiä töissä. Loppupeleissä se kuukausi Aamiksessa vaihtui kesään, eikä mun sitten enää tarvinnut palata maitojunalla Helsinkiin. 

Vuosi sen jälkeen mä pääsin Tampereen yliopiston tiedotusopin laitoksen kuvajournalismin linjalle. Sinne haki 236 ihmistä sinä vuonna, ja aloituspaikkoja oli kuusi. Mä olin ihan varma, että mulla on niin tylsä sukunimi, etten voi päästä yliopistoon, mutta onneks mä olin siinä asiassa väärässä. Se oli tosi iso juttu, että mä pääsin sisään. Mä muistan, että mä olin Hämeenkadun Henkkamaukassa, kun mun kaveri soitti mulle ja kertoi, että mun nimi on hyväksyttyjen listalla. Mä sekosin siitä ihan täysin. 

Yliopistossa sitten selvisi aika nopeasti, ettei se ollut mikään lehtikuvaajakoulu. Siellä oli sellaisia ihan käsittämättömiä rajan vetoja, että jos opiskelit kuvajournalismin linjalla, niin et voinut mennä televisiotyön kurssille. Sit samaan aikaan kuitenkin toimittajaopiskelijoille opetettiin valokuvausta. Se oli ihan päätöntä menoa välillä. 

Käsi täynnä titaania

Sit keväällä 2011 mulle kävi niin, että menin 10 vuoden tauon jälkeen ratsastustunnille. Se päättyi siihen, että mä putosin sen hevosen selästä mun vasemman olkapään päälle niin, että se olkaluu murtui täydellisesti. Makasin maassa ja kun yritin liikuttaa vasenta kättä, mitään ei tapahtunut. Se oli ihan kamala fiilis, varsinkin kun mä oon vasenkätinen. Siinä kävi sit tietty ekana mielessä, voinko enää koskaan pitää painavaa kameraa ja mitä mulle oikein käy. 

No, käsi leikattiin ja sinne laitettiin aika paljon titaania. Seuraavana kesänä, 2012 mä pääsin Savon Sanomiin, 2013 Kuusamon Koillissanomiin ja sen jälkeen Ilta-Sanomiin. Mä olin siihen aikaan vielä opiskelija, eikä niiden kesätyöpaikkojen saaminen ollut koskaan mikään läpihuutojuttu. Voi herranjesta miten monta kertaa mä toivoin, että olis jotain suhteita tai et voi ku mä olisin mies, niin jengi ottaisi mut tosissaan. 

Mä lähetin opiskeluaikoina niin paljon työhakemuksia, että pääsin suunnilleen aina työhaastatteluun. Ja aina kyttäsin jostain google analytcisitä, oliko ne edes käyneet mun kotisivuilla ja toivoin, että ne katsoisi niitä kuvia, koska ne ois kertonut kaiken. Koska Kyllähän sä pystyt valokuvassa olevan ihmisen ilmeestä päättelemään, miten kivaa sillä on sen kuvaajan kanssa keikalla on ollut. Mutta sit työhaastattelut oli aina sellaisia pyöreän pöydän ääressä olevia tilaisuuksia, jotka alkoi sillee, kerro vähän itsestäsi. Mä en vaan edelleenkään tykkää siitä formaatista. 

Maisteriksi mä sit valmistuin määräajassa vuonna 2015, ja silloin mä muutin takaisin Helsinkiin. Siinä välissä kuvatoimituksille alkoi käydä niiku saippuakuplille, ja paikkoja oli tosi vähän tarjolla. Mä pistin toiminimen pystyyn vuonna 2016, ja aika pian sen jälkeen mä pääsin videohakemuksen ansiosta töihin Iltalehden uutisdeskiin toimittajaksi. Ja siitä toimituksesta tuli loppupeleissä se paikka, jossa turhauduin niin pahasti, että musta tuli täyspäiväinen yrittäjä. Mutta se tarina on sellainen, joka on varmaan parempi jättää kahvipöytäkeskusteluihin. 

Viimeinen sammuttaa valot on valokuvauspodcast, jota haluat kuunnella. Pääset jaksoihin tästä.

Ota yhteyttä

    Jenna Lehtonen


    Toimitan kuvia ja tekstejä. Mielellään yhdessä.
    [email protected]
    +358 50 36444 80
    Itä-Helsinki
    Y-tunnus 2754766-3


    Rekisteriseloste ja tietosuoja

    Some