Tarina

En ole itseoppinut valokuvaaja, joka peri filmikameran rippilahjaksi ja innostui lifestyle -henkisestä kuvaamisesta äitiyslomalla. Työssäni en pyri löytämään inspiroivia, tunnelmallisia, herkkiä, kuulaita, persoonallisia tai aitoja tunnelmia, sillä ainoa paikka, mihin tässä elämässä oikeasti pyritään, on opinahjo.

Siitä tiedän jotakin. Ymmärtääksesi motivaationi hakurumbaan, hypätään hetkeksi vuoteen 2009. Olin tuona keväänä päättämässä kansanopistovuottani HEO:n kuvajournalismin linjalla, etsimässä media-alan ensimmäistä harjoittelupaikkaa sekä törkeän ihastunut Tampereella asuvaan jannuun. Sattuneesta syystä halusin palavasti muuttaa Pirkanmaalle.

Kaikkien odotusten vastaisesti lunastin olemattomilla taidoillani mutta sinnikkäillä puhelinsoitoillani kuvaajaharjoittelijan pestin Aamulehden toimituksesta, jossa viihdyin lopulta kuukauden sijasta kokonaisen kesän.

Seuraavaksi pakollinen klisee: Siitä se ajatus sitten lähti. Rakastuin paitsi toimitustyöhön, myös aivan toiseen tamperelaiseen...

Vuotta myöhemmin nimeni luki Tampereen yliopiston tiedostusopin laitoksen hyväksyttyjen listalla. Kuvajournalismin linjalle haki 236 ihmistä, ja aloituspaikkoja oli ainoastaan kuusi. Löysit siis juuri neulan heinäsuovasta. Onnittelut siitä!

Kun yliopistossa koitti aika hakea ensimmäisiä kesätyöpaikkoja, minä menin putoamaan hevosen selästä sairaalaan. Tällin seurauksena vasen olkaluuni murtui täydellisesti. Päädyin ruunan selästä leikkaukseen, jossa vasempaan käteeni (tietysti vasempaan, olen vasenkätinen) asennettiin 12 titaaniruuvia. Sairaalapedissä näpyttelin Nokian kännykkääni muistiinpanoja ja tallensin näkymiä todisteeksi. Mietin, miten hyvän jutun onnettomuudestani saisi. Se juttu jäi myymättä, mutta mukaani tarttui jotain muuta.

En enää toivo päiviä elämääni, vaan elämää päiviini. Siksi leipälajini on journalismi. Laatikosta riippuen minua voi kutsua lehtivalokuvaajaksi tai toimittajaksi, mutta käytäntö on opettanut, että joskus yksi ihminen voi osata kaksi asiaa. En ole koskaan osannut erottaa kuvaa ja sanaa toisistaan. Vierastan valmiita muotteja niin paljon, että jo tarhassakin esitin mieluummin Könni-kelloa kuin prinsessaa.

Ajauduin yrittäjäksi osittain siksi, koska turhauduin uutisdeskiin, jossa tunsin olevani enemmän puhelinmyyjä kuin journalisti. Halusin mieluummin soittaa ovikelloa kuin jättää viestin vastaajaan äänimerkin jälkeen. Ennen kaikkea halusin tehdä töitä, en vuoroja. Kirjoittaa ja kuvata ajan kanssa juttuja, jotka jäisivät muuten tekemättä.

Vuonna 2017 sekä aika että minä olimme kypsiä yrittämään onneamme kentällä. Niinpä lensin vapauteen kuin kanarialintu, ja yhtä viraston makuista syrjähyppyä lukuun ottamatta onneakin on riittänyt.

Oman elämäni päätoimittajana annan äänen tuntemattomille, kuuntelen ja kuvaan ihmisiä kiireettä ja rapsutan esiin puheenaiheita. Pidän siitä, kun saan taluttaa tabuja valokeilaan ja seurata tapahtumia kärpäsenä katossa. Tavoitteenani on jonakin päivänä olla tekijä, jonka ei enää tarvitse vastata pyöreän pöydän äärellä kysymykseen: ”Kerro vähän itsestäsi.”

Ota yhteyttä

    Jenna Lehtonen


    [email protected]
    +358503644480 
    Orvokkitie 15 B
    Itä-Helsinki
    Y-tunnus 2754766-3


    Rekisteriseloste ja tietosuoja

    Some

    linkedin facebook pinterest youtube rss twitter instagram facebook-blank rss-blank linkedin-blank pinterest youtube twitter instagram