"Eihän me täällä mitään journalismia tehdä." Suunnilleen tuollaisen lauseen kuulin vuosia sitten kokeneelta lehtitoimittajalta, jonka kanssa olimme yhteisellä keikalla. Hänen mielipiteensä pysäytti, sillä kuvaajan roolissa en kokenut työtäni kaupallisten tahojen ohjailemaksi. Kun vuosia myöhemmin istuin deskitoimittajan tehtävissä, vanha heitto palasi mieleeni.
Jokaisella toimittajalla on oma tapansa parantaa maailmaa. Yksi matkustaa Afrikkaan haastattelemaan nälkää näkeviä, toinen pureutuu kotimaan uutisiin rikoksista politiikkaan. Kolmas on sitä mieltä, että kansa tarvitsee enemmän viihdettä ja julkkisjuoruja.
Mistä tahansa teemasta kirjoittaakaan, taitavalla otsikoinnilla, laadukkaalla sisällöllä ja puhuttelevalla näkökulmalla saa lukijan koukkuun. Ja kuten jo arvaat, levikillä ja lukijamäärillä on ollut merkitystä kautta lehdistön historian. Nyt digi on korvannut paperin, ja huomiosta kilpaillaan entistä kovemmin keinoin. Lukijoita kalastellaan klikkiotsikoilla, jotka lupaavat paljon mutta antavat vähän. Oletko koskaan laskenut, montako kertaa olet pettynyt, kun otsikko on luvannut sinulle liikaa? No niin.
Kun mitataan ainoastaan sitä, kuinka moni klikkaa verkko-otsikkoa, sisältö jää helposti kakkoseksi. (Toim. huom. klikkiotsikon tekee usein joku aivan muu kuin itse jutun kirjoittaja, joten lopputulos voi yllättää tekijänkin.) Hyvän jutun voi pilata huonolla otsikoinnilla, mutta kaava pätee myös toiseen suuntaan. Ansiokkaan tekstin äärellä viihdytään pidempään. Parhaimmillaan lehtijuttu opettaa, informoi ja herättää ajatuksia.
Journalismin jo vuosia velloneen kriisin myötä monissa toimituksissa on käyty yt-neuvotteluita, jotka ovat johtaneet henkilöstömäärän supistamiseen. Nykyään haastattelut hoidetaan pitkälti puhelimitse, samat jutut julkaistaan useamman eri lehtibrändin alla ja keikalle lähdetään ehkä itsenäisyyspäivänä. Lehtikuvaajan ammatti on kuolonkorinan kourissa.
Lisäksi media-alaa uhkaavat erilaiset valemediat sekä tahot, jotka yrittävät vaikuttaa sisältöön epäsuorasti. Näillä tahoilla on usein taustallaan kaupallinen intressi. Jos toimittaja ei osaa olla tarpeeksi kriittinen, eikä kyseenalaista haastateltavaa, lehteen voi päätyä piilomainontaa tai viestintätoimiston strategian mukaista tekstiä. Moinen on itsenäiselle ja vapaalle lehdistölle mittava uhka.
Journalismin uhat
Henkilöstöpula, kiire ja vanhojen ansaintamallien toimimattomuus on johtanut kriisiin. Ala, jota aikoinaan lähdin opiskelemaan, ei ole enää sellainen, mitä oppikirjat antoivat ymmärtää. Viestinnän Keskusliiton toimitusjohtaja Jukka Viitasaari kuvailee nykymenoa osuvasti Almamedian artikkelissa:
”Ihmiset ovat myös eräällä tavalla voimaantuneet, jokaisesta on tullut median tekijä. Blogit ja vlogit ovat hyviä asioita, mutta eihän sieltä aina faktapohjaista, ammattimaista journalismia löydä vaan usein musta tuntuu -tyyppistä kerrontaa.”
Journalistisen työn arvo on uhattu. Kaduilla kävelee entistä enemmän ihmisiä, jotka muodostavat mielipiteensä pelkkien otsikoiden, lööppien ja sosiaalisessa mediassa kuultujen huhujen perusteella. Ihmisiä, jotka uskovat kokemusasiantuntijoita, mainosbrändejä ja somevaikuttajia mieluummin kuin esimerkiksi puolueettomia tutkijoita. Sillä on seurauksensa.
Resurssiongelmat johtavat herkästi siihen, että lehden journalistinen taso laskee – kuvia myöten. Samaan aikaan juuri ammattitaitoista ajan kanssa tuotettua journalismia tarvitaan enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Helppojen klikkien ja nopeiden uutisten rinnalle tarvitaan laatua. Sitä, että haluttua teemaa käsitellään pidempään kuin yhden puhelinsoiton ja lukijakuvan verran.
Maailma kaipaa todellisia uutisia. Tietoa, joka sävähdyttää, pistää veren kiertämään ja herättää aamukahvilla. Sellaista tietoa ei saa toistelemalla papukaijan tavoin muiden medioiden tai julkisuuden henkilöiden tuottamia sisältöjä. Sellaisia saa, kun nousee ylös ja lähtee ulos, tapaa uusia ihmisiä ja tarttuu aiheisiin, joita muut eivät ole vielä keksineet. Ovikellon soittamisella on arvonsa, jota ei pidä unohtaa edes 2020-luvulla.
