Sain sunnuntaina sähköpostia, jossa kerrottiin, että apurahahakemukseni on mennyt läpi. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että perustan Itä-Helsinkiin oman verkkomedian. Jos kaikki menee putkeen, sivusto julkaistaan elokuussa. Näin ollen kaikki nykyiset Itä meidän -kategorian alla olevat jutut muuttavat samalla uuden katon alle. Se tuntuu loogiselta.
Se, mikä ei tunnu, on niin sanotun yritysblogin ylläpitäminen. Kuten olet ehkä huomannut, en ole viimeisiin viikkoihin kirjoittanut täällä mitään kovin henkilökohtaista. Niin ikään olen pitäytynyt aiheissa, jotka liittyvät siihen, mitä teen työkseni. Jos jatkan yhtä puuduttavalla linjalla, tuotan todennäköisesti lisäarvoa yritykselleni ja kasvatan liikevaihtoa, mutta samaan aikaan tapan jotain sisältäni. Se ahdistaa, ihan hemmetisti.
Kirjoittaminen on itselleni ainoa tapa, joka jäsentää ajatukseni. Jos en laita rivejä peräkkäin, sanat muuttuvat yhdeksi kaaokseksi päässäni. Sen jälkeen kenelläkään ei ole enää kivaa, kun muutun poissaolevaksi ja äkkipikaiseksi seuraneidiksi, joka ei ole läsnä. Parempi siis, että istun alas, kirjoitan nämä rivit ja jatkan elämää. Jos se kiinnostaa, hyvä niin. Jos ei, se ei ole tarkoitettu sinulle.
Yhden naisen toimitus
Pari viikkoa sitten katsoin someguru Sunny Lenarduzzin YouTube-videon, jossa kerrottiin, että toimittajan ammatissa ei ole tänä päivänä mitään ihmeellistä. Se ei oikeastaan kiinnosta ketään. Pysähdyin, kun hän sanoi: ”Being a journalist is the hardest way to succeed in building a brand in 2019 because nobody cares.” Vaikka rapakon takana eletään aikaa, joka rantautuu Suomeen viiveellä, väite on hyvin pitkälti totta. Kun kuka tahansa voi muuttua sisällöntuottajaksi tai luoda oman median, entistä harvempi jää mieleen. Ne, jotka jäävät, kätkevät sisäänsä jotakin erityistä. Jotakin, mitä ei ole muilla.
Jos olisin korporaatio, blogini olisi helppo pukea ylleen kauluspaita ja pönöttää menemään. Ongelma tai miksi ikinä sitä haluaakin kutsua, on se, että teen tätä hommaa yksin. En minä ole mikään korkea toimistotalo, joka lähettelee laskuja kasvottomana. Olen yksityisyrittäjä, ihminen, koiranulkoiluttaja, vuosaarelainen ja ennen kaikkea tyyppi, joka tekee tätä hommaa ihan omilla kasvoillaan ja omalla nimellään. Vaikka kilpailu on kovaa ja töitä tulee ja menee, persoonaa ei kuitenkaan voida varastaa. Miksi ihmeessä häivyttäisin sen pois?
Harva kiinnostuu kahden asian ihmisestä. Jos kirjoitan kuvaamisesta ja toimittajan työstä, muutun harmaaksi massaksi. Kirpputorit ja koirat ovat niin kiinteä ja oleellinen osa elämääni, että niistä on vaikea vaieta. Toisaalta ymmärrän, että nykyisellä mallilla ne eivät täysin palvele tarkoitustani. Kuten huomaat, en ole vieläkään päättänyt, missä määrin tai miten kirjoitan aiheista jatkossa. Varmaa on se, että kirjoitan. Anna siis anteeksi tämä päättämättömyys ja poukkoilu. Tulee vielä päivä, jolloin herään ja tiedän vastauksen. Se päivä ei ole vielä tänään, ehkä se on juhannuksen jälkeen. Valoisaa keskikesän juhlaa, arvokas lukijani.
Erinomaista juhannusta!
21
