Freelancer-työssä on opittava nauttimaan epävarmuudesta
Siellä hän jo koputtaa ovea. Vanha tuttu toveri, ystävä nimeltä Epävarmuus. Keitän aamukahvit tuolle Muumilaakson mörön näköiselle harmaalle hahmolle, joka istahtaa viereeni kuin rapsutuksia kerjäävä koira. Tervetuloa vaan, sinä olet täällä taas. Hyväksyn hänen läsnäolonsa hiljaa mutta päättäväisesti. Olimme erossa peräti puoli vuotta, lopulta en enää pysynyt elää ilman häntä. Ja nyt kun hän on täällä, minua pelottaa.
Tässä tuhansien murheellisten valokuvaajien ja toimittajien maassa on välillä tolkuttoman vaikeaa. Vaikka olen löytänyt oman polkuni jo pienenä tyttönä, siinä pysytteleminen on tehty yhtä vaikeaksi kuin nuoralla kävely – voit pudota koska tahansa.
On media-alan yt-neuvotteluja, lehtikuvaajien irtisanomisia, kuvatoimitusten alasajoja, suojatyöpaikkoja intohimottomille, mielistelyä, häikäilemättömyyttä, jäykkiä organisaatioita, ymmärtämättömyyttä ja kaikkea siltä väliltä. Keikoista kilpaillaan kuin hyeenat. Hinnat on tampattu mullan alle, mutta valittaa ei saa. On oltava positiivinen, ja ennen kaikkea se hyvä tyyppi. Tyyppi, josta kaikki pitävät yhtä paljon kuin jäätelönmyyjästä. Mutta en minä halua myydä jäätelöä.
Osaamiseni ei mahdu lokeroihin, läikyn niistä yli. Siksi kaihdan kaiken maailman titteleitä. Polkuni varrella olen ottanut harha-askeleita sivukujille, vaikka alkuhuumassa jokainen niistä on tuntunut oikealta. Muutaman kilometrin talsimisen jälkeen olen joutunut toteamaan, että tie ei johda minnekään. Olen kääntynyt takaisin. Välillä sellainen suhailu tuntuu nöyryyttävältä. Etenkin silloin, kun unohtaa itseni ja miettii, mitä muut miettivät. Tällä alalla se on erittäin helppoa.
LinkedIn-ilmoitus kertoo, että opiskelututtu vakinaistettiin, tuttu valokuvaaja hehkuttaa jokaista keikkaansa Instagram Stories -osiossaan ja Facebook-päivityksistä päätellen kaikilla muilla menee työrintamalla paremmin kuin minulla. Ääni pääni sisällä kertoo, että en ole tarpeeksi lahjakas, enkä varsinkaan tarpeeksi mukava. Vaivun itsesääliin ja ajaudun pyörteen mukana valtameren pohjaan kaikkien muiden ameebojen seuraksi. Yleensä juuri ennen hukkumistani koralliriutan uumenista viereeni ui merenneito, joka sitoo ponttoonin käteeni. Juuri nyt pidättelen hengitystäni ja odotan Arielia.
Näkymätöntä työtä
Palkkatöissä rahaa kaadetaan päällesi, vaikka et tekisi mitään. Yrittäjänä teet koko ajan jotakin, mistä kukaan ei maksa penniäkään. Palkkatöissä menetät vapautesi, yrittäjänä lennät kuin albatrossi Junnu Vainion kappaleessa. Siinä välissä voi joko rimpuilla tai surffata. Itse yritän surffata soutuveneellä. Media-alan ensimmäiset kesätyöpaikat ilmestyivät Oikotien sivustolle lokakuun lopussa – seitsemän kuukautta ennen kesää! Seitsemän kuukautta! Helsingin Sanomien päätoimittaja Kaius Niemi esitti marraskuun alussa Ylen päätoimittaja Jouko Jokiselle kysymyksen Twitterissä: "Olisikohan meidän aika ottaa tässä asiassa vihdoin järki käteen?" Seuraavana päivänä Ilta-Sanomat julkaisi kesätyöhakuilmoituksensa. Varhaista rekrytointia perustellaan sillä, että parhaista hakijoista joudutaan kilpailemaan. Ymmärtääkseni parhaita tekijöitä on sen verran, että kaikille ei kuitenkaan riitä töitä.
Lähetin yhden kesätyöhakemuksen maanantaina. Tuntia myöhemmin sain sähköpostiini ilmoituksen, että olen jatkossa. Seuraavaksi oli vastattava kahteen kysymykseen videohaastattelussa. Helppoa, ajattelin tohkeissani. Vuorokautta myöhemmin tuijotin web-kameraa ja mietin, mitä ihmettä oikein kertoisin itsestäni. Lopulta tuhlasin puolipäivää yhden minuutin mittaisen videon tekemiseen. Videon, jonka nähtyään äitini totesi: "Puhut liian nopeasti! On tehtävä enemmän töitä, jos haluaa jonnekin." Sittemmin päätin, että en enää kysy mielipidettä häneltä.
Joku on joskus sanonut, että olen vaativa. Hänellä ei ole ollut harmainta aavistustakaan siitä, miten vaativa olen peilikuvaani kohtaan. Olen heittänyt rimani niin korkealle, että roikun siinä pikkurillini varassa. Viime viikkoina olen ajatellut ja tehnyt töitä kaiken sen ajan, kun olen valveilla. Se on raskasta, kun kantaa harteillaan ainoan lapsen taakkaa. Sitä kuuntelee kerta kerran perään Tuure Kilpeläisen versiota Jättiläinen -kappaleesta ja hiljaa mielessään sanoittaa sen uudelleen:
Mopsikasvattaja Nina Suorsa palkittiin tammikuussa Kennelliiton Vuolasvirta-palkinnolla, joka on kuin tuulahdus menneisyydestä. Tiedätkö, miltä mopsista tuntuu vetää henkeä ennen sierainten avarrusleikkausta? Toisin kuin normaalikuonoiset koirat, monet brakykefaaliset eli lyhytkuonoiset koirat eivät yritä päästä leikkauksen jälkeen hengitysputkesta eroon. Päinvastoin, ne viihtyvät putki suussa. Silloin nämä koirat saavat elämänsä ensimmäistä kertaa kunnolla happea. Jos haluat demonstroida mopsin […]
Palttiarallaa vuosi sitten julkaisin Koira haudattuna -projektistani maistiaiskuvia, joiden myötä käynnistyi loputtomalta tuntuva lumipalloefekti. Pallo vyöryy edelleen hitaasti eteenpäin ja kasvaa kerros kerrokselta suuremmaksi. Se tarkoittaa muutosta. Jos kuluneelle vuodelle pitäisi antaa nimi, se olisi Hundkarusellen. Vaikka kuluneet 356 päivää ovat sisältäneet lukuisia epämukavia hetkiä, en vaihtaisi tätä vyyhtiä pois. En jättäisi kuvaamatta niitä kuvia, […]
Wuh, huh! Etsin mainostajia Suomen kuunnelluimmalle koirapodcastille. Haluatko lisätä yrityksesi tunnettuutta koiraihmisten keskuudessa tai kertoa uudesta tuotteesta podcastin kuuntelijoille? Lue lisää, mistä oikein on kyse. Koira haudattuna on koiramaailman epäkohtiin keskittyvä podcast, jonka toimittamisen aloitin tämän vuoden tammikuussa. Podcast syntyi eräänlaisena sivutuotteena samaa nimeä kantavalle apurahaprojektille, jonka lopputulos julkaistiin kesällä osoitteessa www.koirahaudattuna.fi Ensimmäiset Koira haudattuna […]
