Tästä syystä kuviini eksyy usein koira tai pari

Ala-asteella olin se tyttö, joka piti esitelmän kääpiökaneista ja pukeutui naamiaisiin aina kissaksi. Yläasteella lähdin välitunnilla mieluummin ulkoiluttamaan koiranpentua kuin maistamaan tupakkaa. Lukiossa minua nimitettiin koiranaamaksi. Matematiikan opettajani eivät koskaan ymmärtäneet, miksi piirsin paperille enemmän nelijalkaisia kuin numeroita.

Ennen yliopistoaikoja minulle sanottiin, että en voi löytää poikaystävää, koska Suomessa on niin paljon eläinallergikkoja. Niinpä 2000-luvun alussa ihastuin Koirani Skip -elokuvan näyttelijään nimeltä Frankie Muniz (hänestä ei valitettavasti tullut poikaystävääni.) Täysi-ikäisenä halusin selkääni tatuoinnin muistutukseksi siitä, että rakkaus karvakuonoihin kulkee mukanani aina siihen asti, kunnes kalma kellistää.

Kahlasin vanhoja valokuvia läpi ja kysyin äidiltäni, enkö ole koskaan pelännyt eläimiä. ”Et todellakaan”, hän vastasi. Muistan toki, miten juoksin koko lapsuuteni sekä kulkukissojen että kulkukoirien perässä niin Suomessa kuin ulkomailla. Ulkoilutin naapurin mäyräkoiria, luin kaikki Vuosaaren kirjaston koirakirjat läpi, suoritin TET-harjoittelut eläinkaupassa ja valmistuin 4H-liiton dogsitteriksi.

Koirien kuvaaja vai koiravalokuvaaja?

Kuvasin kaiken maailman piskejä jo kauan ennen ensimmäistä järjestelmäkameraani ja ostin kirpputoreilta kaikki koirakirjat, jotka bongasin. Tein kaikkeni todistaakseni vanhemmille, että ansaitsen oman koiran. Kun sitten 14-vuotiaana vuosien uuvutustaistelun jälkeen sain Dollyn, pakahduin onnesta. Ennen koiraa perheessämme oli ollut kaksi kissaa, gerbiilejä, kani ja akvaario, mutta saadessani koiranpennun syliini, äiti, isä ja minä tiesimme, että paluuta entiseen ei ole. Koira tuli jäädäkseen.

Harrastimme Dollyn kanssa tokoa, agilitya ja näyttelyitä. Kaikki match-show:t ja Kennelliiton koiraleirit merkattiin kalenteriin kuulakärkikynällä. Omistin koiraharrastukselle koko nuoruuteni, vaikka kilpailuviettini nukkui jo tuolloin ruususen unta. Dollysta ei koskaan tullut Suomen muotovaliota, eikä minusta sellaista koiranomistajaa, joka arvostelee koirakkoja niiden näyttelemenestyksen perusteella. Vaikka näin vierestä sertifikaatit, kunniapalkinnot ja voittajakehät ja tunsin Suomen parhaimmat juniorhandlerit, silmäni eivät koskaan huurtuneet hämärän peittoon kuin pokaalit talvinäyttelyssä.

Kun kuluttaa vuosia agility- tai tokokentän laidalla, näyttelykehissä tai ylimalkaan koiraharrastuksen parissa, näkee, kuulee ja oppii paljon. Leiriohjaanana, kehätoimitsijana ja kaverikoiraohjaajana oppii vielä vähän lisää. Olin jo tuolloin kuin toimittaja: tiesin kaikesta kaiken, mutta en mistään mitään.

Nykyisen koirani Sukan kanssa vierailemme säännöllisesti muistisairaiden luona ja odotamme, että agilityseuramme uusi kenttä valjastetaan käyttöön. Näyttelymaailma tuntuu entistä vieraammalta, enkä näe itseäni ravaamassa kehän laidalla muuten kuin huumorimielessä.

Yliopistossa tein kandikuvatyöni syringomyeliasta, ensimmäinen valokuvanäyttelyni kertoi koirista ja tämän kevään esiintymistaitokurssilla käytin argumentaatiopuheenvuoroni valistamalla kuuntelijoita cavalierien terveystilanteesta. Olen edelleen se sama pikkutyttö, joka hymyilee kadulla vastaantuleville pikinokille ja piirtää ruutuvihkoon mieluummin kissan kuin numeron.