Törmäsin muutama viikko sitten Facebook-ilmoitukseen, jossa kerrottiin, että Helsingin Kalliossa alkaa syksyllä luovan kirjoittamisen kurssi. Vaikka kirjoitan työkseni, halusin varata kurssipaikan itselleni oppiakseni uutta. Samalla tiesin, että pääsen kiinnostavien ihmisten joukkoon. Tämä teksti syntyi ensimmäisenä kotiläksynä, jossa tehtävänantona oli ammentaa jostakin sellaisesta, mitä on kuullut itsestään sanottavan. Mielessäni matkustin Tampereen Nekalaan, lapsuusmuistojen keskelle.
”Sinusta tulee vielä professori.” Sillä lauseella Niilo usein aloitti. Sen jälkeen hän otti kasvoilleen hymyn, joka oli pienen lapsen silmissä vastustamaton. Pappa oli aina minun puolellani.
Kerran juoksin mummolaan itku kurkussa, kun olin saanut jalkapallon päähäni. Pappa kysyi ensimmäisenä, kuka sen potkaisi. Sitten olimme jo matkalla kentälle. Joku isompi poika sai kuulla kunniansa, ja minä olin salaa tyytyväinen.
Pappa oli panssarini. Hän nappasi syliin, kutitti naurettavasti ja kaikkina mahdollisina hetkinä toisteli: ”Prooooffesssoori, prooffesssoori.”
Yhden nuoruuteni kevään jälkeen en sitä hokemaa enää kuullut. Tuijotin laatikossa lepäävää hahmoa, jolla oli pappani ohimot ja korvat. Sielu oli jo karannut matkoihinsa. Se oli ensimmäinen kerta, kun näin kuolleen ihmisen. Silotellun sellaisen. Muistan valkoisen kaavun, suljetut silmät ja kädet, joissa ei enää kiertänyt veri. Muistan, koska kuvasin viimeisen kohtaamisemme.
En tiedä, miksi juuri nyt, 14 vuotta myöhemmin, varmuuskopion valokuvat papastani pilvipalvelun taakse. Samaan kansioon päätyivät myös taistelukalani. Joku voisi sanoa, etten vielä 20-vuotiaana ollut kovin järjestelmällinen kuvien suhteen. Akvaariokalat sentään muistin ruokkia.
Professori vai maisteri?
Ei minusta kuitenkaan mitään professoria tullut. Tuskin pappa edes tiesi, mitä professorit tekevät. Jos mummolta kysytään, pappa tiesi lähinnä harmia. Mistä minä sen olisin silloin voinut aavistaa. En tiennyt mustasukkaisuudesta, en tiennyt mustelmista.
Mummo olisi pärjännyt näyttelijänä. Niin mestarillisesti hän meille lapsenlapsille esiintyi. Milloin syötiin perunamuussia ja jauhelihapihvejä, milloin uunituoreita korvapuusteja. Omakotitaloshow meni täydestä. Pitihän talossa emäntä olla, ja ennen kaikkea vanhan liiton sukupuoliroolit. Eihän siihen nyrkin ja hellan väliin oikein muuta mahtunut kuin meidän mummo.
Papan kuoleman jälkeen taakka mummon harteilla keveni. Enää ei ollut pakko tehdä mitään. Ei ollut pakko olla muille mieliksi, ei pakko keittää perunoita ja poseerata. Nekalan koti laitettiin myyntiin. Siinä samassa myytiin pala lapsuuttani, pala pappaa. Jos taivaaseen voisi soittaa, minulla olisi Niilolle pari kysymystä. Haluaisin kuulla totuuden. Unohtuiko vintille kalastusvälineitä? Kuka pappa oikeastaan oli, mistä hän haaveili?
Mummon muistikuvien mukaan kesämökki oli yksi toteutumaton haave. Liekö edes ihme, miksi olen pikkulikasta lähtien ihmetellyt, miksi meidän suvullamme ei ole omaa laiturinnokkaa. Olen saanut kaikenlaisia vastauksia uteluihini. Emme ole mökki-ihmisiä. Ei meillä ole rahaa. Ei sitä kukaan jaksaisi hoitaa. Perhana, kyllä minä ja pappa olisimme jaksaneet.
Kun haravoin omenapuusta pudonneita lehtiä omakotitalon pihallamme, ajattelen monesti Niiloa. Kun tappelen orapihlaja-aidan ja oksasaksien kanssa, ikävä muuttuu melankoliaksi. Olisipa hän elänyt vähän pidempään ja ehtinyt nähdä, minne päädyn.
Kolme vuotta papan kuoleman jälkeen pääsin yliopistoon. Ensimmäistä kertaa koskaan suvustamme valmistui maisteri. Eihän se ihan sama asia ole kuin professori, mutta aika lähelle pääsin. Ehkä professori oli pelkkä synonyymi sille, että Niilo uskoi siihen omapäiseen tyttöön, joka kiipeili omenapuissa ilman lupaa ja kantoi naapurienkin kissat verannalle. Sellaisista lapsista voi kasvaa mitä tahansa maistereita, kun joku vaan lausuu oikeat sanat.
