Kosmetologi kysyi, löytyykö kehostani metallia. Vastasin myöntävästi. Kerroin, että vasen käteni on leikattu ja siihen on asennettu titaanilevy ruuveineen vuosien takaisen ratsastusonnettomuuden takia. Sen jälkeen ultraäänihoito jäi tekemättä. Makasin pöydällä hiljaa, kun hoitaja levitti iholleni viileän naamion. Vasta kun olin jo lähdössä, hän kysyi: "Pystytkö käyttämään kättäsi?"
Valtaosa valveillaoloajastani kuluu niin, että en ajattele kehoani. Ikään kuin olisin unohtanut, mitä yhdeksän vuotta sitten tapahtui. Hevosen selästä putoaminen on muuttunut osaksi elämänlankaani, enkä kahlaa historiaani läpi päivittäin. Arpi vasemmassa kädessäni toimii kuin kliseinen tatuointi, joka muistuttaa elämän hauraudesta.
Vaikka onnettomuuden kertaaminen ja asioiden analysointi tuntuu nykyään melko turhalta, on väistämätöntä, miten yksi tapahtumaketju voi vielä vuosienkin jälkeen vaikuttaa ja muokata omaa ajattelua. Ilman tuota yksittäistä ratsastuskertaa ja ennen kaikkea sitä, mihin se johti, olisin toinen ihminen. Sen lisäksi, että olisin vajaampi ja eläisin vähemmän, olisin todennäköisesti myös kehnompi journalisti.
Nykyään tiedän, millaista on maata sairaalapedissä ja laskea, kuinka monta minuuttia hoitajalla kestää saapua auttamaan. Tiedän, miltä tuntuu, kun puudutusaine lakkaa vaikuttamasta leikkauksen jälkeen. Pystyn samaistumaan haastateltavieni kertomuksiin ja otan ne vastaan suurella herkkyydellä. Osaan pelätä oikeissa kohdissa, enkä ole enää niin uhkarohkea kuin 23-vuotiaana, jolla oli ainoastaan ehjiä luita.
On näet niin, että mitä enemmän journalistilla on kokemuksia ja kirjaviisautta, sitä parempia juttuja hän pystyy tekemään. Lisäksi vaikeat kokemukset kasvattavat resilienssiä eli selviytymiskykyä. Resilienssin ominaisuuksia ovat muun muassa päämäärätietoisuus, kestävyys ja palautuvuus, kuten Yle taannoin uutisoi. Tässä kohtaa tekee mieli mainita suomalaisten lempilapsi – sisu.
Vaikeuksista voittoon
Kun vaikeudet opettelee kääntämään voitoksi, elämästä tulee juhlaa. Tiedän, että päivät tällä pallolla voivat olla ohi sekunneissa. Siksi on tärkeää, ettei elä menneessä tai tulevaisuudessa, vaan tässä ja nyt. Jos huomista ei tulekaan, miksi odottaa enää hetkeäkään?
Jokainen meistä tuntee median esiin nostamat sankaritarinat Pekka Hyysalon aivovammaan johtaneesta hyppyonnettomuudesta Jokelan kouluampumisista selvinneeseen Alviina Alametsään. Kaikilla ei käy yhtä hyvä tuuri. Haluan uskoa siihen, että meidän jäljille jäävien tehtäväksi jää kertoa, mitä ikävät kokemukset opettivat ja miten niiden yli voi päästä.
Sairaalapedissä maatessa päätin, että rikkinäinen käsi ei voi estää minua pitelemästä kamerarunkoa tai kynää. Takerruin haaveeseeni kirjoittavan kuvajournalistin urasta kuin takiainen. Vaikka arpi jäi, vasen käteni kuntoutui. Koska kirjoitan nimenomaan sillä kädellä, asialla oli ja on merkitystä yhä tänäkin päivänä.
Lähtiessä vastasin kosmetologille, että käteni on melkein normaali. Ehkä vähän sinnikkäämpi kuin ennen.
