Koiran syringomyelia, siinäpä puheenaihe. Kuuma peruna, joka herättää koiranomistajissa vahvoja tunteita. Toiset vaikenevat sairaudesta edelleen, vaikka tutkijat, eläinlääkärit ja monet koiranomistajat ovat kampanjoineet asian puolesta jo vuosikymmeniä. Journalistin työssäni koen äärimmäisen tärkeäksi, että voin saattaa puheenaiheeksi epäkohtia, joista osa haluaisi vaieta iäksi. Muun muassa cavalier kingcharlesinspanieleilla esiintyvä neurologinen sairaus, syringomyelia, on yksi sellainen aihe. Koska haluan lisätä avointa keskustelua, kerron nykyisen koirani tarinan.
Lukijalle: Sain ensimmäisen cavalier kingcharlesinspanielini vuonna 2001. Nykyinen koirani, Sukka alias Harmonic California Blue, syntyi 13 vuotta myöhemmin. Tulevaisuudessa aion vaihtaa rotua.
Talvella 2016 koirani hinkkasi päätään lumiseen asfalttiin. Hetken kuluttua se nousi ylös ja ravisteli turkkiaan. Kävelimme muutaman metrin eteenpäin, mutta pakonomainen tilanne toistui. En voinut muuta kuin seurata sitä sivusta.
Se oli ensimmäinen kerta, kun aavistin, että hihnan toisessa päässä viipottanut cavalier kingcharlesinspanieli kärsii edeltäjäänsä enemmän jalostuksen tuomista ongelmista. Ensimmäinen koirani Dolly, eli Harmonic Capriccio, eli 13-vuotiaaksi. Kun se vuonna 2014 lopetettiin, sillä oli sekä sydänvika että syringomyelia. Koirani eli pitkän elämän, mutta en usko, että sen seuraaja pääsee samoihin ikävuosiin. Jo pelkästään fyysinen ero eri "vuosimallien" cavaliereissa on merkittävä.
Dollylla oli pitkä kuono, terveet silmät ja maltillinen turkki. Se painoi 7 kiloa. Nykyinen koirani on kaksi kiloa isompi ja sillä on lähes yhtä paljon turkkia kuin esimerkiksi havannankoiralla. Sukan silmät pullottavat, eikä koiran kuonon pituus ole enää terveen rakenteen mukainen.
Riskirotu
Ostaessani toisen cavalierin, ostin riskin. Tuon riskin ottaessani tein myös päätöksen, että koirani sairastuessa tulen pitämään asiasta mahdollisimman suurta meteliä, sillä rodun terveystilanne on poikkeuksellisen surullinen. Se oli sitä jo vuonna 2012, kun tein aiheesta kandikuvatyöni.
Keväällä 2017 kirjoitin asiasta entistä laajemmin ja jaoin tekstin myös cavalier-harrastajien omaan Facebook-ryhmään. Kirjoitusta kiiteltiin ja kauhisteltiin, mutta mieleeni jäi lähinnä erään aktiivisesti rotua kasvattavan ja näyttelykehissä pörräävän henkilön kommentti, jossa tekstiäni kuvailtiin ”yhden copypastea osaavan ihmisen kirjoitukseksi.” Kommentista kävi ilmi, että ei-kasvattajan on turha ”vaahdota” asiasta. Etenkään silloin, jos ei ole valmis maksamaan pennusta tarpeeksi.
Maksoin Sukasta 1400 euroa, mutta korkea hinta ei takaa tervettä koiraa. Kirjauutuus Kaikenkarvainen kansa – Miten koirista tuli miljoonabisnes tuo ansiokkaasti ilmi nykyhetken urbaania koiraelämää. Elämää, jossa koiranjalostus on muuttunut leikkikentäksi ilman valvojaa. Kun leluna toimii ihmisen paras ystävä, lopputulos ei saa häntää heilumaan. Koiran syringomyelia on sairaus, jota kukaan täysjärkinen lemmikinomistaja ei toivo omalle ystävälleen.
Pään hinkkaaminen maahan pakkasella, huulten lipominen, niskan rapsuttaminen ja ravistelu eivät olleet Sukan kohdalla merkkejä korvatulehduksesta tai allergiasta. Ylen kameroiden ikuistaessa tunnelman Eläinsairaala Aistissa todettiin minulle 20. syyskuuta 2017, että pian kolme vuotta täyttävällä koirallani on lievä syringomyelia. Tieto sairaudesta ei tullut yllätyksenä. Näin ollen Sukka jää viimeiseksi cavalieriksi, jonka tulen omistamaan.
*Katso Jenny+ -sarja, jossa vierailin aiheen tiimoilta.
”Meidän Musti on ihan terve”
Ihmiset näkevät koirien terveysasiat eri tavoin. Yksi iloitsee siitä, että lyhytkuonoinen koira jaksaa kävellä postilaatikolle. Toinen pöyristelee, miksi kukaan edes ottaa rodun, jonka kuono on piilossa ihopoimun alla. Kun pentua harkitseva ihminen kysyy rodun sairauksista Facebook-ryhmässä, esille nousevat vain positiiviset asiat kuten: iloisuus, ystävällisyys, koulutettavuus tai koko.
Brakykefaalisilla eli lyhytkuonoisilla roduilla on lyhyt kallo ja otsa. Niiden pää muistuttaa ihmislapsen kasvoja. Moiset liioitellut piirteet eivät esiinny eläimillä normaalisti, vaan ne ovat seurausta ihmiset tekemistä jalostusvalinnoista. Ihmiset ovat sisäistäneet sairaudet rotujen ominaispiirteitä. Mitä siitä, jos cavalier saa sydänvian. Mitä siitä, jos saksanpaimenkoiran lonkat ovat finaalissa ja mitä siitä, jos mopsi pyörtyy lenkillä. Sehän on söpöä.
Sukka makaa tällä hetkellä lattialla tyytyväisenä. Jos vien sen koirapuistoon, kukaan ei tule kysymään, onko koirani vakavasti sairas. Sukka on näennäisesti terve. Se leikkii, haukkuu, syö ja nukkuu täysin normaalisti, eikä se ainakaan vielä tarvitse lääkkeitä.
Kysyessäni magneettikuvauksen päätteeksi neurologiltamme, voisinko käyttää koiraani jalostukseen, hän vastasi kielteisesti. Kysyin, koska tiedän, että jalostukseen on käytetty ja käytetään yhä kuvaamattomia cavaliereja ja yksilöitä, jotka ovat saaneet vielä huonomman SM-luokitustuloksen kuin minun koirani. Tilanne on absurdi. Magneettikuvaus ei ole rodulle pakollista, se on pelkästään suositus. Siksi jalostukseen käytetään nuoria ja "terveitä" yksilöitä. Toisin sanoen toisella omistajalla omakin koirani voisi olla terve, jos sen magneettikuvaus olisi jätetty väliin.
Kauneuden hinta – koiran syringomyelia
Kuten olen jo aiemmin kirjoittanut, Suomessa kuka tahansa voi kasvattaa koiria. Kennelliiton jalostustieteellisen toimikunnan monivuotinen puheenjohtaja, vuonna 2017 varapuheenjohtajaksi siirtynyt Kirsi Sainio kertoo Kaikenkarvainen kansa -kirjassa siitä, että rotua voi kasvattaa myös ilman, että jalostaa sitä. ”Jos kannan laatu ei ole parantunut millään mittarilla – jos terveys ei ole parantunut, jos käyttöominaisuudet eivät ole parantuneet, jos ulkomuoto ei ole parantunut -, silloin ei ole tapahtunut jalostumista. Silloin kyse on jostain muusta", Sainio kuvailee.
Kirja nostaa esiin myös jalostuksen eettisyyden. Osa kasvattajista kasvattaa sellaisia koiria, joita ihmiset haluavat ostaa. Kun kimmokkeena on raha, terveys jää kakkoseksi. Perinnöllisten sairauksien taustalla on osittain sukusiitos.
Vielä 1980-luvulla saattoi olla arkipäivää ostaa koira, joka oli syntynyt isän ja tyttären yhdistelmästä. Toinen perinnöllisiä sairauksia selittävä tekijä on matadorijalostus, jossa muutamia huippuyksilöitä käytetään jalostuksessa niin paljon, että iso osa kannasta on niiden kautta sukua toisilleen. Kennelliiton jalostusasiantuntija Katariina Mäki toteaa kirjassa osuvasti: ”Jos ajattelee, että jollakin miehellä olisi 150 jälkeläistä, niin se on jo ajatuksena ihan täysin järjetön, ei sellaista voi olla. Mutta koirilla voi.”
Sitä kasvatetaan, mitä palkitaan
Sukka oli vasta muutaman viikon ikäinen, kun sen kasvattaja kertoi, että sillä on pentueen ”lupaavin pää.” Moni haluaa voittajakoiran, joka menestyy näyttelyissä. Hienon koiran omistajan status palkitsee enemmän kuin raha. Itsetunto nousee, kun ikioma Fifi saa ruusukkeen näyttelykehässä. Vaikka koiranäyttelyiden suosio on vuosien saatossa kasvanut ja koirarotujen määrä lisääntynyt, itse tapahtuman tarkoitus ei ole liiemmin muuttunut vuosien saatossa.
Koiranäyttelyt ovat kauneuskilpailuja, joissa koirien rakennetta, ulkomuotoa ja liikkeitä vertaillaan ja koirat arvostellaan virallisen rotumääritelmän mukaan. Rotumääritelmä sisältää kuvauksen jokaisen rodun ihanteesta, millainen rodun tulisi olla. Käytännössä tällaista kirjoitettua määritelmää tulkitaan monin eri tavoin. Ulkomuototuomareiden lausunnot arvosteltavista koirista ovat aina jossain määrin jokaisen henkilökohtaisiin mieltymyksiin perustuvia. Jos näyttelyissä pärjäävät pallopäiset, runsasturkkiset ja hyvin täytettä poskiinsa saaneet cavalierit, sellaisia tavoitellaan myös pentulaatikkoon.
Mutta ei koiraa kiinnosta pukeutua turkin kuivatuspukuun tai olla Best In Show, enemmän sitä kiinnostaa rusakoiden perässä juokseminen, kepin noutaminen ja makupalojen etsiminen aktivointilelusta. Ei koirasta ja ihmisestä tullut parhaita ystäviä siksi, että toinen voi kuristaa toisen hihnan kireälle ja kävelyttää kolmiota tuomarin arvioidessa liikkeitä ja sitä, onko kirsussa tarpeeksi pigmenttiä vai ei.
Sukalla tosiaan on lupaava pää. Niin lupaava, että sen pikkuaivot eivät sinne mahdu. Vähintä, mitä voin työni puolesta koirani eteen tehdä, on kertoa siitä eteenpäin. Oman koiran syringomyelia ei ole leikin asia. Päinvastoin, se on asia, josta jokaisen pennunostajan tulisi kuulla ennen ostopäätöstä.
*Tekstissä on käytetty lähteenä kirjaa Kaikenkarvainen kansa – Miten koirista tuli miljoonabisnes.
