09/12/2022

Koiranäyttelyt ovat nykymuodossaan muinaisjäänne ajalta, jota ei enää ole

Mitä tapahtuu, kun valitsee työstettäväkseen aiheen, joka ei miellytä kaikkia?

Joulukuun 8. päivä vuonna 1980 John Lennon oli palaamassa levytysstudiolta kotiin, kun hän kuuli nimensä porttikongissa ja kääntyi katsomaan. Sen jälkeen tapahtui jotakin, jonka koko maailma muistaa vieläkin, 42 vuotta myöhemmin.

Vain mestarilliset muusikot jättävät jälkeensä perinnön, josta tällainen tavallinen itähelsinkiläinen voi nauttia kotisohvalta käsin vuosikymmeniä myöhemmin ymmärtäen edes jotakin sen merkityksestä. John Lennon ja erityisesti hänen Imagine-kappale nousevat mieleen, kun piirrän päähäni ääriviivoja maailmasta, jossa elämme juuri nyt.

Sain tällä viikolla muistutuksen siitä, että se maailma on monelta osin edelleen synkkä, sotaisa ja armoton. Etenkin niille, jotka uskaltavat siitä kertoa. Niille, jotka ovat ensimmäisiä soihdunkantajia, lasikattojen rikkojia ja kapinallisia, jotka tekevät toisin. Toisin kuin vielä 1980-luvulla, henkisen pahoinvoinnin ja polarisaation seuraukset näkyvät nykyisin muuallakin kuin jalkakäytävällä. Ne näkyvät muun muassa sellaisessa paikassa kuin sosiaalinen media. Siitä John Lennon ei tosin koskaan ehtinyt kuulla.

Neljä päivää sitten julkaisin henkilökohtaisella Instagram-tililläni Helsingin Koiramessuilta ottamani kuvasarjan, joka liittyy Journalistisen kulttuurin edistämissäätiön rahoittamaan apurahaprojektiini, joka kantaa nimeä Koira haudattuna. Projektini ensisijainen tarkoitus on keskittyä koiramaailman epäkohtiin ja levittää tietoa etenkin niille, jotka vasta harkitsevat koiraa. Kun ennakkomarkkinointimielessä julkaisin maistiaisena pienen kuvasarjan lyhyin saatesanoin ensimmäistä kertaa puffina, en osannut arvata, että hetkeä myöhemmin päädyn koiranäyttelyihmisten sylkykupiksi ja olkinukeksi. Miksi niin kävi?

Julkisella paikalla saa kuvata

Selkein syy someraivoon on se, että ihmiset eivät tunne kuvaamisen lakeja eivätkä kuvajournalismin periaatteita. Suomessa julkisella paikalla kuvaaminen on lähtökohtaisesti sallittua, kunhan huolehtii siitä, ettei kuvaa esimerkiksi alastonta ihmistä kotipihallaan ja julkaise kuvaa kaupunginosan Facebook-ryhmässä.

Jos osallistuu koiransa kanssa jättitapahtumaan, jossa vierailee vuosittain kymmeniä tuhansia kävijöitä kameroineen, asettaa itsensä automaattisesti alttiiksi ulkopuolisten katseille ja kuvaamiselle. Kun tapahtumaan ennalta akkreditoitunut kuvajournalisti dokumentoi näkemäänsä, hän ei odota sitä hetkeä, jolloin Sirpa on pöyhinyt kiinanpalatsikoiransa turkin oikeaan asentoon. Hän on sananvapauden, tiedonvälityksen ja journalismin asialla, ei edistämässä kenenkään koiran tai koiraorganisaation markkinointiviestintää ja ottamassa vain viihteellisiä hyvän mielen kuvia.

Omassa työssäni – sekä toimittajan että valokuvaajan rooleissa – sitoudun noudattamaan Journalistin ohjeita silloin, kun teen journalismia. Näin ollen en jatkossakaan luovuta missään olosuhteissa journalistista päätösvaltaani esimerkiksi koiranäyttelyihmisille. Torjun kaikenlaisen painostuksen, jolla yritetään ohjata, estää ja rajoittaa totuudenmukaista tiedonvälitystä. Se, miten valokuviani tulkitaan, on katsojien varassa. Jos kuvanlukutaito on sana, jonka joskus kuuli peruskoulussa, monet piilomerkitykset ja yhteiskunnalliset viitekehykset voivat jäädä hahmottamatta.

Tiedän, että koiranäyttelyissä pyörii runsaasti onnellisia ja hyvää elämää eläviä iloisia koirakkoja ja asiansa osaavia kasvattajia, mutta siitä kertominen ei ole syy, miksi työstän koiramaailman pimeimpiä nurkkia käsittelevää monimediallista apurahaprojektia, jonka yhteyteen toimitan myös samaa nimeä kantavan podcastin, jossa ääneen pääsevät niin tavalliset koiranomistajat kuin koiramaailman asiantuntijat.

Tuntematon kuvajournalisti

Toinen syy kihinään on se, etteivät tulistuneet tunne myöskään minua, historiaani tai töitäni ennestään. Maailmassa, jossa kuka tahansa voi väittää olevansa mitä tahansa, on helppo määritellä tuntematon ammattilainen satunnaiseksi amatööriksi. Ei ymmärretä, että julkaisemani otokset ovat vasta jäävuoren huippu, maistiainen tulevasta. Kovalevyilläni odottaa tällä hetkellä lähes 2000 käyttökelpoista messukuvaa, joista olen julkaissut kymmenkunta. Syvällisemmän tutustumisen sijaan on helpompaa purkaa oma tunnekuohu tuntemattoman kuvaajan päälle ja lähettää hänelle solvaava yksityisviesti.

Olipa kyseessä Instagram, Facebook tai TikTok, nämä somekanavat eivät tarjoa mahdollisuutta tuottaa kovin seikkaperäistä ja syvää luotaavaa sisältöä käyttäjilleen. Omaa elämäntarinaa on mahdotonta tiivistää yhteen sosiaalisen median päivitykseen. Harva sellaista edes kyseisiltä kanavilta odottaa. Me haluamme pikavoittoja, nopeita tunteita, viihdettä ja dopamiinia. Avaamme somen, koska haluamme lukea ystävämme kuulumiset ja painaa sydäntä, kun joku menee naimisiin. Jos ja kun algoritmi yhtäkkiä tarjoaa johonkin väliin sisältöä, joka ei toistakaan samaa halinallekaanonia, ihminen menee herkästi suunniltaan, tulistuu ja liittyy samanmielisten sopulikuoroon.

Ei sellaisessa mielentilassa oteta selvää, mistä itse asiassa oikeastaan on kyse. Ei sellaisessa mielentilassa muisteta tehdä taustatyötä tai googletella kontekstia. Silloin kaikki otetaan henkilökohtaisesti, painetaan hymiötä, jolla on punainen pää ja kirjoitetaan kommenttikenttään: ”Voi vittu, mitä paskaa.” Reaktiolle on olemassa myös nimi, jota akateemisissa piireissä kutsutaan kognitiiviseksi dissonanssiksi. Se kuvaa epämiellyttävää tunnetta, joka syntyy silloin, kun ihminen saa uutta tietoa, joka on ristiriidassa aiempien olettamusten ja uskomusten kanssa. Suomessa kognitiivisesta dissonanssista sai hiljattain näyttöä Tiina Kuusisto, joka paljasti suojelukoirien väkivaltaiset koulutustavat.

Ihminen on sokea itselleen

Kirjoitin julkaisemani kuvasarjan yhteyteen tapani mukaan napakan väitteen, jonka mukaan fanaattiset koiranäyttelyihmiset ovat sokaistuneet sille, mitä kehässä ja sen laitamilla oikeasti tapahtuu. Jälkikäteen olen miettinyt, pillastuiko näyttelyväki enemmän tuosta teesistä kuin itse varsinaisista valokuvista? Joka tapauksessa ristiriita oli selvä. Sohaisin ampiaispesää, arkaa paikkaa. Sitä, jossa kehään viedään ontuvia, värjättyjä, pelokkaita, lääkittyjä ja hiuslakalla viimeisteltyjä koiria, jotka menestyvät, koska niiden esittäjällä on oikea naama. Edellinen oli kärjistetty esimerkki, joka perustuu sekä näkemääni että kuulemaani.

Ymmärrän yskän. Turruin itsekin jo toisena messupäivänä siihen, mikä sai minut vielä ensimmäisenä kuvauspäivänä pudistelemaan päätäni. Aktiivisesti koiranäyttelyissä käyvät ihmiset eivät ole koskaan tulleet kyseenalaistaneeksi omaa intohimoharrastustaan. He eivät näe siinä mitään ihmeellistä, että kymmenet jakkupukuiset daamit kiertävät kehässä ja pitelevät narujen päässä rauhoittavia signaaleja antavia koiria, jotka olisivat mieluummin haistelemassa pissalätäköitä lähimetsässä kuin näyttämässä hampaitaan ventovieraalle eläkeläiselle, joka kourii ensin koko kehon läpi ja sitten pyytää kävelemään kolmion. Lopulta kehän kaunein koira palkitaan ruusukkeella, joita myydään Showlinkin verkkokaupassa 3,50 euron hintaan.

Seison työni, sieluni syövereiden ja perimmäisten ajatusteni takana edelleen, sillä satun olemaan tämän maailman ainoa henkilö, joka todella tuntee tuon ”kuvajournalistiksi itseään kutsuvan” Jennan, kuten maalitukseni käyntiin polkaissut koiranäyttelykuvaaja kirjoitti. Tiedän, mitä olen opiskellut, missä olen työskennellyt, mitä olen oppinut ja mitä osaan.

Tässä kohtaa lienee hyvä huomauttaa kaikille medialukutaidottomille, että juuri nyt olet saapunut Jenna Lehtosen kotisivuille ja luet hänen itsensä kirjoittamaa subjektiivista blogitekstiä, joka ei suinkaan ole lehtijuttu, saati uutinen. Sellainen ei ole myöskään aihe, jota apurahaprojekti käsittelee. Ylen MOT-ohjelma esitti jo vuosia sitten Sairaat koiramme -dokumentissaan kysymyksen siitä, miten rodunjalostus tuhosi ihmisen parhaan ystävän? Aiheeseen otti näkyvästi kantaa myös muun muassa Helsingin Sanomat vuonna 2018 julkaistussa jutussa, joka kertoi, että kasvava osa koirista on niin sairaita, ettei niiden pitäisi elää. Tämän tiedon ei pitäisi enää yllättää ketään vuonna 2022.

Rakkaudesta koiriin

Ennen kuin kerron, miksi työstän koiramaailman epäkohtiin liittyvää apurahaprojektia, kerron jotakin suhteestani koiriin ja maailmaan, joka niiden ympärillä pyörii. Vuonna 2001 olin 14-vuotias, kun sain ensimmäisen oman koirani, Dollyn. Dolly oli rodultaan cavalier kingcharlesinspanieli ja viralliselta nimeltään Harmonic Capriccio. Se on helppo muistaa, sillä se on tatuoitu alaselkääni. (Enää en ehkä maksaisi siitä, että joku kysyy vuosia myöhemmin, tykkäänkö pizzasta…) Oman koiran saaminen vaati minulta kymmenen vuoden väsytystaistelun ja ponnistelun, joka johti muun muassa 4H-liiton dogsitter-kurssille, kymmeniin hoitokoiriin ja siihen, että Vuosaaren kirjastosta ei enää löytynyt koirakirjaa, jota en olisi jo lainannut.

Aluksi vanhempani pelkäsivät, että kyllästyisin pentuun ja sen ulkoiluttaminen jäisi aikuisten vastuulle. Toisi kävi. Minä ja Dolly hitsauduimme nopeasti yhteen. Kasvoimme erottamattomaksi pariksi. Koiraleirikonkareiksi, agilitykenttien yllättäjiksi ja ennen kaikkea ystäviksi. Tätä kohtaa kirjoittaessa en voi olla nielemättä kyyneleitä, sillä jokainen minut joskus tuntenut ihminen tietää, mikä merkitys tuolla yhdellä koiralla elämässäni oikeastaan oli. Minullahan ei ollut eikä tullut sisaruksia. Se lienee yksi syy, miksi hakeuduin jo elämäni ensimmäisellä ulkomaanmatkalla kulkukissojen seuraan. (Perheemme kotialbumeista löytyy tästä todiste, jossa vaipoissa kykkivä tyttö katselee kreikkalaista kissanpentua kuin karkkipussin viimeistä salmiakkia.)

Ei siis ollut paikkaa, johon Dolly ei olisi rinnallani kulkenut. Ei ketään, joka olisi voinut tuota jalkojeni juuressa istuvaa nappisilmää sivuuttaa. Dolly oli ensimmäisenä vastassa eteisessä, kun palasin sairaalasta kotiin ratsastusonnettomuuden jälkeen. Se nuoli kyyneleet poskiltani aina, kun nuori ja naiivi sydämeni särkyi jonkun kendojanarin toimesta. Tuon pienen spanielin myötävaikutuksella tutustuin kymmeniin ihmisiin, joita en olisi koskaan tavannut ilman koiraa. Se on edelleen yksi hienoimmista asioista harrastuksissa ja koirissa – ne yhdistävät ihmisiä.

Vielä Dollyn veteraani-iässä haimme huumorimielessä tuloksen agilitykentältä ja rotunsa paras veteraani -ruusukkeen Tampereen näyttelystä, jonka veteraaliluokkaan osallistui tuolloin lisäksemme kaksi koirakkoa. Vuosien saatossa kokeilimme ja harrastimme enemmän ja vähemmän kaikkia mahdollisia koiralajeja tottelevaisuuskoulutuksesta verijälkeen, vaikka tiedostin jo varhaisessa vaiheessa, että cavalier ei ole mikään palveluskoira. Kun sille heittää noudettavaksi porkkanan, se tulee perunan kanssa paikalle.

Tässä kuvassa istun "iloisena" näyttelyharrastajana kehän laidalla vuonna 2003. Vasemmalla Dolly.

Syringomyelia – rodun punainen vaate

Jossakin vaiheessa varhaisaikuisuuttani huomasin, että koirani kirsu alkoi harmaantua. Dolly nukkui enemmän ja juoksi vähemmän. Niihin aikoihin vuonna 2012 työstin Tampereen yliopistossa kandikuvatyötäni, jonka aiheeksi valitsin syringomyelian, joka oli etenkin vielä silloin monille rotuharrastajille punainen vaate. Aihe, jota ei kannattanut nostaa esiin kahvipöytäkeskusteluissa, eikä varsinkaan Facebook-ryhmissä.

Koska opiskelin tiedotusoppia kuvajournalismin linjalla, rotupiirien vaiettu epäkohta tuntui luontevalta valinnalta. Aihepiiri oli entuudestaan tuttu, sillä uteliaana ja tiedonjanoisena journalistin alkuna olin seurannut tiiviisti oman rotuni ympärillä pyörivää terveyskeskustelua, joka keskittyi pitkälti sydänongelmiin. Ei siihen, miksi niin monet cavalierit rapsuttavat pakonomaisesti niskaansa, hinkkaavat päätänsä maahan ja lipovat huuliaan. Vuonna 2008 julkaistu brittidokumentti Pedigree Dogs Exposed vahvisti luottoani siihen, että ulkonäkökeskeinen jalostus ei ajanut koirien, vaan ihmisten ja ennen kaikkea näyttelyihmisten, etua.

Silloin, 10 vuotta sitten, olin oikeasti vielä nuori nainen. Sairaan kaunis rotu -niminen työni seurasi Iita -nimisen cavalier kigcharlesinspanielin lyhyttä elämää ja kamppailua tätä neurologista sairautta vastaan. Vaikka työni sai positiivisen vastaanoton yliopistolla ja ei-koiraihmisten keskuudessa, cavalierväki suhtautui siihen penseästi.

Olin tytönhupakko, joka ei tiennyt mistään mitään. Minua halvennettiin, alennettiin, kritisoitiin ja herjattiin. Puhuttiin tietämättömyydestä ja nuoruudesta. Milloin syytettiin kasvattajaa, milloin omistajaa. Edes tutkijoiden tuottamaan tietoon ja eläinlääkäreiden lausuntoihin vetoaminen ei auttanut. Yleinen mielipide oli se, että cavalier kingcharlesinspanieli on perusterve rotu, jolla ei esiinny perinnöllisiä sairauksia. Piste.

Kuitenkin tutkimusten mukaan tiedetään, että lähes kaikilla rodun edustajilla on kallossaan epämuodostuma, ja se on vain yksi syy, miksi Norjassa kiellettiin tänä vuonna cavalier kingcharlesinspanieleiden ”jalostaminen”, eli suomeksi sanottuna sairaan ja sisäsiittoisen rodun monistaminen. Lyhytkalloisten koirarotujen ongelmat eivät ole pitkään aikaan olleet mikään mielipidekysymys, ne ovat faktaa.

Kun Dolly vuonna 2013 lähti viimeiselle automatkalleen, sillä oli sekä läppävika että syringomyelia. Viimeisinä päivinä ennen eutanasiaa kävelimme yhdessä Kalevankankaan hautausmaalla ja itkimme. Tai minä itkin, Dolly katseli.

Ja taas minä itken, kun kirjoitan tätä ja muistelen yhteistä matkaamme. Se kesti 13 vuotta. Siinä ajassa ehtii rakastua yhteen rotuun. Koiran kuoleman jälkeen elin vajaa vuoden koiratonta elämää, joka tuntui omituiselta. Ulkona tuntui siltä kuin kädestäni olisi puuttunut jotakin. Mietin pitkään, uskallanko enää jatkaa tutulla rodulla, jonka terveyshaasteet olivat tiedossani.

Minä ja Dolly joskus 2000-luvun alussa.

Viimeinen cavalier kingcharlesinspanieli

Kahdeksan vuotta sitten päädyin lopulta siihen, että otin tietoisen riskin. Ajattelin, että en voi yhden koiran perusteella antaa lopullista tuomiota koko rodulle. Ajattelin, että en tiedä tarpeeksi. Jos olisin vaihtanut rotua, sekin olisi käynyt työstä. Kaikki olisi pitänyt aloittaa alusta. Niinpä minun ei tarvinnut pitkään harkita, kun kasvattajamme kertoi lopettelevansa kasvatusuraansa ja teettävänsä vielä yhdet pennut.

Istuimme yhdessä Pasilan koirapuistossa ja sovimme, että jos tulevaan pentueeseen syntyy sopiva narttu, varaan sen. Yhdistelmä oli teknisesti paras mahdollinen. Magneettikuvatut ja sydänterveet vanhemmat, joista toinen oli tuontikoira. Päätöstäni tukivat tutut sukujuuret sekä luotettava ja hyvä kasvattaja, jonka kasvatit olivat moneen otteeseen päätyneet rotuyhdistyksen Golden Oldies -listalle. Tiedostin riskit, mutta ostin pennun. Päätöstä on helppo kritisoida jälkikäteen, mutta en kadu valintaani tätä kirjoittaessani, koira sylissäni.

Toinen harrastuskoirani, Sukka, Harmonic California Blue, tassutteli siis elämääni vuonna 2014. Tein tuolloin itseni kanssa sopimuksen, että jos sillä koskaan todetaan syringomyelia, teen kaikkeni, että tästä rotua vaivaavasta sairaudesta kuulee mahdollisimman moni. Tästä lupauksesta olen pitänyt visusta kiinni ja siitä, että Sukka jäänee viimeiseksi kasvattajalta ostetuksi rotukoiraksi, jonka omistan.

Sukalla diagnosoitiin lievä syringomyelia vuonna 2017, ja käyntimme eläinsairaala Aistissa ikuistettiin myös Ylen Jenny+ -dokumenttiin. Sukan oireet – huulten lipominen ja pään hinkkaus etenkin tuulessa ja pakkasella – ovat edelleen samat kuin silloinkin, eikä lääkityksestä ole valitettavasti ollut meidän kohdalla merkittävää hyötyä. Oireita tulee, oli lääkitys päällä tai ei.

Käytännössä Sukka on tyypillinen rotunsa edustaja, eli näennäisesti terve koira. Syringomyelia harvoin näkyy päällepäin. Yksi ongelma piileekin siinä, että liian harva koiranomistaja tunnistaa koiransa kipuoireet. Jos Sukka olisi jonkun toisen ihmisen omistama koira ja ilmoitettu magneettikuvaukseen oireettomana, sillä olisi terveen paperit, aivan kuten sisaruksellaan, joka on Koira.Netin viimeisimpien tietojen mukaan Norjan, Ruotsin ja Suomen muotovalio.

Ulkonäkökeskeinen jalostus johtaa ongelmiin

Tällaisilla titteleillä ei kuitenkaan ole merkitystä yhdellekään koiralle, mutta ihmisille sitäkin enemmän. Siksi liian monet kasvattajat haluavat ensisijaisesti kasvattaa sellaisia koiria, joita palkitaan näyttelyissä, vaikka valtaosa esimerkiksi seurakoirarotujen pennuista päätyy tavallisiksi kotikoiriksi. Cavalierien kohdalla ulkonäkökeskeinen ja kuuteen kantaurokseen polveutuva jalostus on muutamassa vuosikymmenessä muuttanut pitkäjalkaisen pienen metsästysspanielien näköisen koiran pyöreäpäiseksi ja suurisilmäiseksi turkkikasaksi, joka muistuttaa enemmän Pokémon-hahmoa kuin englantilaista alkuperäänsä.

Olen jo vuosien ajan yrittänyt kertoa ihmisille, että oma rotuni on sellaisenaan tiensä päässä. Sen seurauksena minut on heitetty ulos kaikista mahdollisista aktiivisen cavalierväen ylläpitämistä Facebook-ryhmistä. Minulle on lähetetty sähköposteja, joissa uhkaillaan, etten saisi olla mukana Kennelliiton kaverikoiratoiminnassa syringosairaan koirani kanssa, ja lähetetty iltamyöhään tekstiviesti, jossa käsketään poistamaan sosiaalisesta mediasta valokuvia. Nämä kaikki reaktiot kertovat minulle siitä, että työskentelen pimeässä nurkassa, johon en saisi sohia taskulampulla. Mitä voimakkaammin minut yritetään kampittaa, sitä varmemmaksi tulen siitä, että isken lapioni tunkioon.

Tiedonvälitys on välttämätöntä

Miksi sitten koin asiakseni kuvata koiranäyttelyiden nurjaa puolta? Siksi, koska se jää monelta huomaamatta. Mitä tiivimmin elää kehäkonkarin elämää, sitä sokeammaksi muuttuu. Kun keskittyy puunaamaan oman koiransa tassukarvoja, ei näe, mitä ympärillä tapahtuu. Ei ymmärrä olevansa pieni pala kennelliittouskovaista kokonaisuutta, joka palvelee sellaisia tarkoituksia, jonka suurimmaksi maksajaksi joutuvat eläimet, joita väitämme rakastavamme. Mutta jos ihminen todella rakastaa koiria, miksi ihmeessä aiheutamme niille jatkuvaa kärsimystä ja tuskaa jalostamalla niistä sairaita? Miksi vaalimme rotupuhtautta ja tuotamme lisää pentuja maailmaan, jossa ei varsinaisesti ole koirapulaa? Päinvastoin.

Suomessa on tällä hetkellä yli 800 000 koiraa, joista yli 500 000 lukeutuu rotukoiriin. Monet niistä ovat terveytensä osalta sellaisesta pisteessä, että niiden olemassaolo sotii nykyistä eläinsuojelulakia vastaan. Kapea geenipooli, sisäsiittoisuus ja ulkomuoto edellä tapahtuva jalostus on johtanut siihen, että meillä on koiria, jotka eivät voi hengittää normaalisti, koiria, joiden pikkuaivot eivät mahdu niiden kalloon ja koiria, jotka eivät pysty lisääntymään ilman ihmisen apua. Kaikki tämä on ihmisen aikaansaannosta.

Valtaosa nykypäivän koiraroduista on luotu 200 vuoden aikana. Ulkomuotovaatimukset ovat vuosien saatossa muokkautuneet enimmäkseen koiranäyttelyissä. Se on syy, miksi koiranäyttelyt ovat mukana projektissani, jonka lopputulos julkaistaan kesän korvilla 2023 osoitteessa koirahaudattuna.fi.

Jaa, jos kolahti:
Haluatko uusimmat blogipostaukset suoraan sähköpostiin? Liity tilaajien joukkoon!
Loading
Koira haudattuna -podcast pääsi Spotifyin suosituimpien podcastien listalle alle viikossa

Ensimmäiset Koira haudattuna -podcast-jaksot julkaistiin perjantaina 13. tammikuuta Spotifyssa ja SoundCloudissa. Alle viikkoa myöhemmin podcast löytyi Spotifyin Suomen suosituimpien podcastien listalta. "Voisitko tehdä koira-aiheisen podastin?" Muistan, että tällainen kysymys esitettiin minulle joskus Tiktokissa. Silloin ajattelin, että tuskinpa. Tiesin, miten paljon työtä ja vaivaa podcastien tekeminen vaatii. Ensin on keksittävä sellainen idea, jossa on jotain tolkkua. […]

Jaa, jos kolahti:
Lue lisää
Koiranäyttelyt ovat nykymuodossaan muinaisjäänne ajalta, jota ei enää ole

Mitä tapahtuu, kun valitsee työstettäväkseen aiheen, joka ei miellytä kaikkia? Joulukuun 8. päivä vuonna 1980 John Lennon oli palaamassa levytysstudiolta kotiin, kun hän kuuli nimensä porttikongissa ja kääntyi katsomaan. Sen jälkeen tapahtui jotakin, jonka koko maailma muistaa vieläkin, 42 vuotta myöhemmin. Vain mestarilliset muusikot jättävät jälkeensä perinnön, josta tällainen tavallinen itähelsinkiläinen voi nauttia kotisohvalta käsin […]

Jaa, jos kolahti:
Lue lisää
Mitä vastuullinen koiran hankinta tarkoittaa 2020-luvulla?

Koiran hankinta on yksi elämän tärkeimmistä päätöksistä. Kun asian tekee huolella, välttää monet tyypillisimmistä ongelmista. Yksi hankki afgaaninvinttikoiran olohuoneen koristeeksi ja statussymboliksi, toinen bordercollien sohvakaveriksi. Molemmat tapaukset päättyivät siihen, että koiraparalle etsittiin hetken päästä uutta kotia lapsella puhjenneen allergian ja ajanpuutteen vuoksi. Me kaikki olemme kuulleet epäonnisia tarinoita siitä, kun koiran hankinta menee pieleen. Mistä […]

Jaa, jos kolahti:
Lue lisää

Ota yhteyttä

    Jenna Lehtonen


    Toimitan kuvia ja tekstejä. Mielellään yhdessä.
    [email protected]
    +358 50 36444 80
    Itä-Helsinki
    Y-tunnus 2754766-3


    Rekisteriseloste ja tietosuoja

    Some