Journalisti on vastuussa ensisijaisesti lukijoilleen

En opiskellut journalistiksi sen vuoksi, jotta voisin antaa ilmaista näkyvyyttä yrityksille. Opiskelin journalistiksi siksi, koska halusin saada ammatin, jonka kautta voin vaikuttaa kahvipöytien puheenaiheisiin ja ennen kaikkea siihen, kenelle mediassa annetaan ääni. Se on edelleen perimmäinen syy, miksi haastattelen mielelläni ihmisiä, joilta kukaan muu toimittaja ei vielä ole kysynyt mitään. Ilahdun edelleen joka kerta, kun löydän tarinan, jota ei ole koskaan aikaisemmin kerrottu.

Tampereen yliopistossa meille tuleville journalistien nupuille opetettiin heti opintojemme alkumetreillä alan pelisäännöt eli Journalistin ohjeet. Vaikka nuo ohjeet iskostetaan koulutettujen alan ammattilaisten päähän, käytännön työssä ne eivät ole läheskään kaikkien haastateltavien tiedossa.

Sen osoittaa Loviisan Sanomien tuore esimerkkitapaus, jossa pitkäaikainen ilmoittaja-asiakas vetäytyi yhteistyöstä lehden kanssa. Loviisan Sanomat kertoi paikallisen K-Supermarketin hinnoitteluvirheistä, ja lopulta kielteinen julkisuus johti kauppiaan kismitykseen. Sen seurauksena mainostajakumppani irtisanoi yhteistyösopimuksen lehden kanssa.

Yllä mainittu on hyvä esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun yrittäjä unohtaa journalismin ydinsyyn. Entinen rikostoimittaja Harri Nykänen toteaa vanhassa Seura-lehden haastattelussa osuvasti: "Toimittaja ei ole mikään diakoni tai lähihoitaja. Journalistin perustehtävä ei ole tehdä mukavia juttuja. Joka muuta väittää, on käsittänyt jotakin väärin." Tai kuten Mari Manninen kiteyttää Helsingin Sanomissa: "Media tarttuu ikävään, jotta maailmaa voi korjata parempaan. Se on journalismin syvin olemus."

Epäkohtia pengotaan, koska kansa ansaitsee totuuden. Sen jäljillä minäkin olen.

Journalisti vai sisällöntuottaja?

Yhden käden sormeni eivät riitä kertomaan, kuinka monta kertaa olen työurani aikana joutunut muistuttamaan haastateltavalle siitä, että en ole toimittamassa hänelle mainosta, vaan kertomassa asioista, jotka haluan saattaa lukijan tietoisuuteen. Haastateltavalla ei näet ole valtuuksia päättää siitä, millaisia sanavalintoja teen tai minkälaista kirjoitustyyliä käytän. Haastateltava voi tarkistaa omat sanomisensa ja huolehtia niiden osalta faktat kuntoon, mutta hän ei päätä siitä, mistä ja miten minä kirjoitan.

Jos kyseessä on kaupallinen teksti, eli mainos, päätösvalta siirtyy luonnollisesti maksavalle asiakkaalle. Silloin kyse ei ole enää journalismista, vaikka nykyään raja kaupallisten artikkelien ja journalististen sisältöjen suhteen on häilynyt entisestään.

Valitettavasti ihmisten medialukutaito ei ole kehittynyt sellaiseksi, että jokainen nykylukija ymmärtäisi eron mainoksen ja journalistisen tekstin välillä. Siksi on entistä tärkeämpää, että me journalistit teroitamme sen, mikä ero näiden kahden välillä on. Mitä paremmin sen teemme, sitä vähemmän joudumme hankaluuksiin vihaisten yrittäjien kanssa, jotka kuvittelevat saavansa orgaanista näkyvyyttä pelkästään positiivisten lehtijuttujen välityksellä.

Kuten Journalistin ohjeissa todetaan, tiedonvälityksen sisältöä koskevat ratkaisut tehdään journalistisin perustein. Tätä päätösvaltaa ei missään oloissa luovuteta toimituksen ulkopuolisille. Paitsi ehkä silloin, kun korkokengillä sipsutteleva julkisuudenhenkilö päättää marssia toimitukseen kesken iltapäivän ja haluaa ehdoin tahdoin valita lehteen päätyvät kuvat itse itsestään.

Yllä mainittu tositilanne porautui aikoinaan syvälle mieleeni, koska esihenkilöni antoi kuvattavan kävellä kesäkuvaajan – eli minun – ylitseni. Parikymppisenä kausityöntekijänä en voinut muuta kuin katsoa vierestä ja tarjoilla kansikuvatähdelle lisää kahvia.