En ole itseoppinut valokuvaaja, joka peri filmikameran rippilahjaksi ja innostui lifestyle -henkisestä kuvaamisesta äitiyslomalla. Työssäni en pyri löytämään inspiroivia, tunnelmallisia, herkkiä, kuulaita, persoonallisia tai aitoja tunnelmia, sillä ainoa paikka, mihin tässä elämässä oikeasti pyritään, on opinahjo.

Siitä tiedän jotakin. Ymmärtääksesi motivaationi hakurumbaan, hypätään hetkeksi vuoteen 2009. Olin tuona keväänä päättämässä kansanopistovuottani HEO:n kuvajournalismin linjalla, etsimässä media-alan ensimmäistä harjoittelupaikkaa sekä törkeän ihastunut Tampereella asuvaan jannuun. Sattuneesta syystä halusin palavasti muuttaa Pirkanmaalle.

Kaikkien odotusten vastaisesti lunastin olemattomilla taidoillani mutta sinnikkäillä puhelinsoitoillani kuvaajaharjoittelijan pestin Aamulehden toimituksesta, jossa viihdyin lopulta kuukauden sijasta kokonaisen kesän.

Seuraavaksi pakollinen klisee: Siitä se ajatus sitten lähti. Rakastuin paitsi toimitustyöhön, myös aivan toiseen tamperelaiseen…

Vuotta myöhemmin nimeni luki Tampereen yliopiston tiedostusopin laitoksen hyväksyttyjen listalla. Kuvajournalismin linjalle haki 236 ihmistä, ja aloituspaikkoja oli ainoastaan kuusi. Löysit siis juuri neulan heinäsuovasta. Onnittelut siitä!

Kun yliopistossa koitti aika hakea ensimmäisiä kesätyöpaikkoja, minä menin putoamaan hevosen selästä sairaalaan. Tällin seurauksena vasen olkaluuni murtui täydellisesti. Päädyin ruunan selästä leikkaukseen, jossa vasempaan käteeni (tietysti vasempaan, olen vasenkätinen) asennettiin 12 titaaniruuvia. Sairaalapedissä näpyttelin Nokian kännykkääni muistiinpanoja ja tallensin näkymiä todisteeksi. Mietin, miten hyvän jutun onnettomuudestani saisi. Se juttu jäi myymättä, mutta mukaani tarttui jotain muuta.

En enää toivo päiviä elämääni, vaan elämää päiviini. Siksi leipälajini on journalismi. Laatikosta riippuen minua voi kutsua lehtivalokuvaajaksi tai toimittajaksi, mutta käytäntö on opettanut, että joskus yksi ihminen voi osata kaksi asiaa. En ole koskaan osannut erottaa kuvaa ja sanaa toisistaan. Vierastan valmiita muotteja niin paljon, että jo tarhassakin esitin mieluummin Könni-kelloa kuin prinsessaa.

Ajauduin yrittäjäksi osittain siksi, koska turhauduin uutisdeskiin, jossa tunsin olevani enemmän puhelinmyyjä kuin journalisti. Halusin mieluummin soittaa ovikelloa kuin jättää viestin vastaajaan äänimerkin jälkeen. Ennen kaikkea halusin tehdä töitä, en vuoroja. Kirjoittaa ja kuvata ajan kanssa juttuja, jotka jäisivät muuten tekemättä.

Vuonna 2017 sekä aika että minä olimme kypsiä yrittämään onneamme kentällä. Niinpä lensin vapauteen kuin kanarialintu, ja yhtä viraston makuista syrjähyppyä lukuun ottamatta onneakin on riittänyt.

Oman elämäni päätoimittajana annan äänen tuntemattomille, kuuntelen ja kuvaan ihmisiä kiireettä ja rapsutan esiin puheenaiheita. Pidän siitä, kun saan taluttaa tabuja valokeilaan ja seurata tapahtumia kärpäsenä katossa. Tavoitteenani on jonakin päivänä olla tekijä, jonka ei enää tarvitse vastata pyöreän pöydän äärellä kysymykseen: ”Kerro vähän itsestäsi.”

CV pähkinänkuoressa

Yrittäjä 2016–

Asiakkaita: Helsingin Sanomat (Kaupunki ja Paikalliset), Pressimiehet, Mondo, Paulig, Myynnin ja markkinoinnin ammattilaiset, Super-lehti, Vaisala, Suomen Punainen Risti ja niin edelleen.

Itä meidän -paikallismedian päätoimittaja

Kuvajournalistit ry:n hallituksen jäsen

Työnantajia: Poliisihallitus, Iltalehti, Ilta-Sanomat, Koillissanomat, Savon Sanomat, Aamulehti

-> Tarkemmat tiedot löydät LinkedIn-profiilistani.

KOULUTUS

Tampereen yliopisto 2010–2015

Yhteiskuntatieteiden maisteri, tiedotusoppi, kuvajournalismin linja

NÄYTTELYT JA APURAHAT

Patricia Seppälän säätiö, Poikkeustila 2020

Journalistisen kulttuurin edistämissäätiö: Itä meidän, paikallisjournalismia Itä-Helsingistä, 2019

Itä meidän -valokuvanäyttely, Kulttuurikeskus Stoa

Patricia Seppälän säätiö: Itä meidän -projekti 2018

The Dogs of Central Park -valokuvanäyttely 2017

VAPAAEHTOISTYÖ

Kennelliiton kaverikoiraohjaaja 2016–

”Maailma ei tarvitse enää yhtään pönötyskuvaa, jossa kuvattavan päästä kasvaa katuvalaisin eikä tekstiä, joka saa lukijan katoamaan kuin retkeilijän erämaahan.”


Arvot

Tässäpä arvot, jotka toimivat elämäni kompassina.
HUUMORI
Mitä enemmän ollaan tosissaan, sitä enemmän tilanteen koomisuus naurattaa. Mielenlaatuni on vakavasti humoristinen.
ROHKEUS
En pelkää tarttua aiheiseen, jotka herättävät keskustelua. Journalistin tehtäviin kuuluu puuttua epäkohtiin ja saattaa tabut valokeilaan.
UTELIAISUUS
Tämän ammatin edellytys, jota ei tarvitse perustella.
VAPAUS
Journalistinen riippumattomuus on helpompi saaavuttaa vapaana toimittajana. Kuljen omaa polkuani itsenäisesti, ilman muotteja ja lokeroita. Kuulun kaikille, mutta en kenellekään.

”Hymyilen koiranpennuille ja herään aamuisin samaan aikaan kuin keskivertomummot. Pidän ihmisistä, jotka erottuvat tapetista. Koirien lisäksi rakastan esimerkiksi kirpputoreja, ukkosta, Eppu Normaalia, viiniä, stand uppia ja sitä hetkeä, kun onkivapa painuu pinnan alle.”