”Minusta ei saa hyvää kuvaa.” Tuo on lause, jolla alkaa lähes jokainen henkilökuvauskeikkani. Jos pitäisin kirjanpitoa valokuvausta inhoavista kuvattavista, määrä huitelisi tuhansissa. Ei liene suuri vale sanoa, että Suomi on tuhansien murheellisten kamerakammoisten maa. Kuvaajana tuntuu välillä siltä kuin olisin rokotusruiskua kädessäni pitelevä lääkäri, joka toteaa: ”Tämä on kohta ohi.”

Yksi kuvaajaurani mieleenpainuvimmista hetkistä tapahtui kerran Sanomatalon studiossa, jossa kuvasin muotijuttuun niin sanottuja tavismalleja. Toinen päivän kuvattavistani ilmoitti jo heti alkumetreillä, että hän inhoaa kuvaustilanteita, eikä viihdy kameran edessä.

Pian selvisi, että siihen oli syy. Edellisellä kuvauskerralla, vuosia sitten, joku toinen kuvaaja oli ottanut naisesta kuvia, joihin hän ei ollut tyytyväinen. Kuulemma jo kuvaustilanne oli ollut ahdistava. Koska kuvattava jakoi kokemuksensa, pystyin luomaan uuteen tilanteeseen täysin päinvastaisen tunnelman ja ympäristön – ilman ahdistuksen häivää.

Halusin osoittaa naiselle, että kuvaustilanne voi olla jopa niin luonteva, että kameran olemassaolon suorastaan unohtaa. Kun lopulta laskin rungon käsistäni, kuvattava käveli luokseni halaamaan minua. Onnistuin muuttamaan hänen käsityksensä kuvattavana olemisesta. Se vaati ennen kaikkea tilannetajua, taitoa lukea ihmistä ja kykyä olla läsnä. Meillä ei ollut kiire mihinkään.

Yllä mainittu tilanne ei ole mitenkään poikkeuksellinen. Monella meistä on huonoja valokuvaajakokemuksia tai niin vähän kuvattavana olemisen kokemuksia, että kerrat rajoittuvat peruskoulun koulukuvauksiin. Siis niihin surullisenkuuluisiin hetkiin, jossa juuri kameraperehdytyksen saanut amatööri pyytää sinulta väkinäisen hymyn ja huutaa hetken päästä: ”Seuraava.” Vaikka tästä maasta löytyy aivan varmasti myös päteviä koulukuvaajia, valtavaan joukkoon mahtuu monentasoisia tekijöitä harrastajista ammattilaisiin.

Hyvä itsetunto, paremmat kuvat

Jokainen valokuvaaja on oma persoonansa, eikä sitä sovi unohtaa. Tätä työtä ei voi tehdä hiljaa piilosta verhojen takaa. Tai voi, mutta silloin se näkyy lopputuloksesta. Kun puhutaan henkilökuvien ottamisesta, mallinohjaus kuuluu sen peruselementteihin. Jos kuvattava ei ole tottunut olemaan kuvissa, hän tarvitsee ohjeita niin käsien kuin vartalon asentoon. Jos kameran takana on tuppisuu, metsään mennään.

Valokuvaajan työ on ihmisbisnestä, jossa omalla olemisellaan vaikuttaa ratkaisevasti siihen, miten mukavaa kuvattavalla kameran edessä on. Siihen on syy, miksi vertaan ammattiani toisinaan stand up -koomikoiden työhön. Kun punch line ajoittuu ratkaisevaan hetkeen, otos on yleensä mukavaa katseltavaa. Etenkin siis silloin, kun kuviin toivotaan hammashymyä.

Jokainen ihminen on hyvän kuvan arvoinen, ja jokaisesta sellaisen saa. On kuitenkin syytä muistaa, että kuvaaja ei voi parantaa kenenkään itsetuntoa tai muuttua kovan luokan psykologiksi. Jos kuvattava vihaa itseään, omaa nenäänsä, vartaloaan tai hampaitaan, hän vihaa yleensä myös omia kuviaan. Siitä huolimatta, vaikka ne olisivat kenen tahansa toisen mielestä täydellisen onnistuneita. Mitä enemmän sujut olet itsesi kanssa, sitä paremmin viihdyt kameran edessä.

Turun yliopiston ulkonäkötutkija Iida Kukkonen muistuttaa heinäkuun Trendi-lehdessä, että tutkimusten mukaan ulkonäkö vaikuttaa työn saamiseen, uralla etenemiseen ja palkkaukseen. Vaikka kauneusihanteet ovat vuosien saatossa laajentuneet, ulkonäöllä on edelleen merkitystä ja se eriarvoistaa meitä. Samaan aikaan kauneuskulttuurimme on ristiriitainen. Meidän pitäisi näyttää hyvältä ja panostaa kauneuteemme. Toisaalta meidän pitäisi muistaa myös rakastaa itseämme juuri sellaisena kuin olemme.

Ei mikään ihme, miksi kameran ja peilin edessä ahdistaa. Kun seuraavan kerran kävelet kameran eteen, kokeile aloittaa sanomalla: ”Minusta saa hyviä kuvia!” Tulee vielä päivä, kun uskot siihen.

Teksti ja kuvat:

Jenna Lehtonen Kirjoittaja on Itä-Helsingissä päivystävä kuvajournalisti ja kenttätoimittaja, joka rakastaa koiria, Eppu Normaalia ja hyvää viiniä.