Mokasin taas. Tartuin kännykkään heti, kun sain silmäni auki. Se johti siihen, että selasin ensimmäisenä aamulla Instagramia. Kello oli jotain kuuden ja seitsemän väliltä, kun sain tietää toimitusjohtajasta, joka haluaa syödä kunnon aamupalan ja lukea Hesarinsa rauhassa. Makasin puoliunessa sängyllä ja katselin videopätkää vaikuttajasta, joka oli lähdössä treenaamaan personal trainerin kanssa sillä välin, kun palkattu siivooja hoiti hänen kotiaan.
Sain silmieni eteen roppakaupalla sisältöjä tulevista palavereista, taloudellisen mielenrauhan takaavista sijoitussalkuista, uusista podcast-jaksoista, assarihauista, lainatarjouksista, vastaamattomista työpuheluista, puhujakeikoista, brändityön jalkauttamisesta, markkinointikokouksista, hotellilounaista, kuvauspäivistä, keittiöremonteista, pr-lahjoista, lukemattomista sähköposteista ja ekologisista sohvakalusteista. Ponnahdin sängystä ylös siinä vaiheessa, kun en enää jaksanut kuunnella hehkutusta täyssähköauton ajomukavuudesta.
Kun koomikko Iikka Kivi julkaisi viime viikolla Facebook-päivityksen, jossa mainittiin kuvasta, kaupungista ja ihmisestä toiseen kopioidut huolella rakennetut illanvietot, kokovalkoinen sisustus ja täydellisesti itse paneloidut kesämökin kuistit, en voinut kuin nyökytellä. Millaisia ihmisiä me oikein ihailemme? Ihmisiä, jotka mainostavat meille näennäisen täydellistä elämäänsä, jonka somepresenssi muistuttaa enemmän aikakauslehteä kuin todellista elämää. Yhdellä on moderni kivitalo ja Porsche, toisella pikavippi ja vuokratukihakemus. Ehkä arvaat, kummalla sisällöllä elvistellään sosiaalisessa mediassa.
Ymmärrän, että kaupalliset yhteistyöt tuovat yrittäjälle kassavirtaa. Tiedän, millaisia kuvia algoritmit suosivat. Saavutetuista unelmista tekee mieli kertoa, ja monet meistä juovat aamukahvinsa mieluummin merenrantatalon terassilla kuin kaupungin vuokrayksiössä. Sitä puolestani en ymmärrä, miksi meillä kaikilla täytyy olla koko ajan niin saatanan kiire näytellä kiireistä ja markkinoida sitä tuntemattomille someseuraajille. Katso minua, minulla on töitä ja tekemistä. Katso minun puolisoani ja sisustuslehdissä esiteltyä kotiani, minulla on rahaa ja rakkautta. Tykkää kuvistani ja lähetä yksityisviesti, johon en kuitenkaan ehdi vastata, koska olen niin suosittu. Ennen kaikkea kiireinen.
Kiireen varjolla
Me kaikki janoamme hyväksyntää. Se on ihmissielun sisäänkoodattu ominaispiirre. Kiire on sana, jota käytämme tunteaksemme itsemme tärkeiksi. Sen varjolla saamme anteeksi sen, että myöhästymme ystävän tapaamisesta ja sen, ettemme muistaneet ostaa kaupasta kauramaitoa. Sori, kun tässä on ollut vähän kiire. Vaaralliseksi tuo kiire -nimeä kantava näytelmä muuttuu silloin, kun sisältöä tuottaa ihminen, joka ei tunnista omaa kuplaansa ja lukijana toimii hän, joka ei erota kolumnia uutisesta. Sisältöä tuottava etuoikeutettu toimitusjohtaja unohtaa, että kaikilla ei ole varaa asua Westendissä tai tilata puusepän viimeistelemiä keittiöntuoleja. Joka kerta kun hän kertoo ihanasta arjestaan, upeista ystävistään ja vastuullisesti valmistetuista pellavamekoistaan, hän tulee alleviivanneeksi elämää, jossa ei koskaan käydä oksentamassa vessanpöntöllä.
Kun Iltalehti julkaisee Facebook-noston Suomen kalleimmista kodeista, Marjo käy jättämässä kommentin: "Rumia, en muuttaisi." Sama Marjo päivystää paikalla silloinkin, kun kerrotaan julkkiksen kengistä, joilla oli päätä huimaava hintalappu ja silloin, kun verotiedot julkaistaan. Marjon mielestä kiiltonahkasaappaat ovat väärää väriä, ja yritysjohtaja nostaa liian kovaa liksaa. Ennen kuin Marjo menee nukkumaan, hän avaa Instagramin ja kommentoi hyvinvointialan yrittäjän kuvan alle: "Epäaito, tekopirteä, rumat tatskat!"
Samaan aikaan saamme lukea lehdistä, kun Maria, 34, kertoo, millaista on elää keskellä työuupumusta. Jokainen meistä tuntee vähintään yhden masentuneen tai burnoutin partaalla sinnittelevän. Yksi vihaa työpaikkaansa, toisella ei ole työpaikkaa ollenkaan. Kun tällainen valmiiksi masentunut, alavireinen ja elämän kantamiskykyyn luottamaton ihminen avaa aamulla Instagramin, hän ei purskahda nauruun. Hänelle tulee entistä huonompi olo.
Tällaisessa ajassa haluaisin katsoa televisiosta välillä mieluummin sellaista ohjelmaa, jossa etsitään Suomen ruminta kotia tai pienintä painonpudottajaa. Haluaisin lähipiiriini enemmän ihmisiä, joilla on aikaa kertoa aamuista, miten taas tuli mokattua. Sitä kutsutaan elämäksi, ei kiiltokuvaksi.
